Juttu julkaistu Kalevassa 2.8.2017.
Miten korkea se onkaan! Ja miten hyväkuntoiselta se maallikon silmin näyttää, ainakin, jos sitä vertaa viereiseen voimalarakennukseen, joka on joutunut monenlaisen ilkivallan kohteeksi.
– Se on 70 – tai joidenkin tietojen mukaan jopa 72 – metriä korkea, kertoo kirjailija Joni Skiftesvik.
– Joskus poikasena yritettiin kavereiden kanssa kiivetä tuonne ylös. Päästiinkin puoliväliin, kunnes alueella kiertänyt palovartija huomasi meidät. Hän alkoi huutaa, että äkkiä alas, tai muuten ilmoitetaan poliisille.
Pojankoltiaiset tottelivat.
Olemme Martinniemen Laitakarissa, entisen sahan voimalaitoksen piipun juurella. Alueen omistaa UPM Kymmene Oyj, joka on hakenut Oulun rakennusvalvonnalta lupaa purkaa jäljellä olevat teollisuusrakenteet.
Muun muassa Martinniemen kyläyhdistys ry on vedonnut kaupungin päättäjiin, että ainakin piippu tulisi säilyttää Pohjois-Pohjanmaan ely-keskuksen vuonna 2013 tekemän suojelupäätöksen mukaisesti.
Miksi tuo 90 vuotta sitten muurattu piippu on niin tärkeä?
– Se on kulttuuri- ja paikallishistoriallinen muistomerkki sekä samalla tärkeä maamerkki merellä ja merenjäällä liikkuville. Se kuvastaa Perämeren rannikon pitkää, jopa vuosisataista puunjalostuksen perinnettä. Se olisi muistomerkki myös täällä työtä tehneille menneille sukupolville.
Saha lisäsi kansainvälisyyttä
Haukipudas oli aikoinaan maan teollistunein maalaiskunta. Martinniemen saha puolestaan työllisti suoraan ja välillisesti parhaimmillaan toistatuhatta ihmistä.
Sahan ohella samoihin aikoihin Martinniemessä toimivat myös puutalo- ja massatehtaat 1960-luvulle saakka.
– Sahalaitoksen kylkiäisenä oli lisäksi satama, jossa kiireisimpinä kesinä 1960-luvun alussa kävi noin 200 laivaa: etupäässä hollantilaisia, saksalaisia ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilaisia ja suomalaisia, ja niiden lisäksi joskus kreikkalaisia, norjalaisia ja turkkilaisia laivoja. Niihin lastattiin sekä Rauma-Repolan että Santaholman sahan puutavaraa.
Varsinaisen sataman valmistumiseen eli vuoteen 1970 asti laivat lastattiin satama-alueen edustalla. Alakouluikäisille poikasille tämä redilastaus tiesi mainioita bisneksiä.
Tienestit tosin menivät saman tien, eikä ihme: kylällä oli lukuisten kauppojen, baarien ja kahviloiden lisäksi parikin elokuvateatteria.
Pitkää päivää sahalla
Joni Skiftesvikillä on omakohtaistakin kokemusta Rauma-Repolan sahalta.
– Olin töissä lautatarhalla ja tukkiosastolla yhteensä viitenä kesänä. Päivät olivat pitkiä ja hommat rankkoja, semmoisia, joita aikamiehet tekivät. Ensimmäisenä kesänä aloittaessani olin vielä 13-vuotias.
Työtehtävät vaihtelivat. Poika esimerkiksi tiputti tapulissa kuivumassa olleita lautoja alas niputettaviksi ja proomuihin lastattaviksi. Joskus hän oli apulaisena siltanosturilla, käytännössä rimpuilemassa korkealla ilmassa, kun puutavarapaketteja siirrettiin nosturilla proomuihin.
– Tänä päivänä mikään työsuojeluviranomainen ei kyllä hyväksyisi semmoista.
Tukkiosastolla työskennellessään Skiftesvik joutui katsomaan vierestä vakavaa onnettomuutta. Tukkikuorimon hoitaja kuoli paiskauduttuaan kuorimakoneeseen.
Tärkeä työnantaja
Vuonna 1905 aloittaneella Martinniemen sahalla ehti olla useita omistajia. Rauma-Repola Oy pyöritti toimintaa 1950-luvun alusta 1980-luvun loppupuolelle.
– Juuri muita isoja työnantajia täällä ei ollut. Tämä teki kylästä niin haavoittuvan, Skiftesvik arvioi.
– 1960-luvulla täältä lähti paljon nuoria naisia ja miehiä töihin Ruotsiin, koska siellä maksettiin parempaa palkkaa. Täällä taas palkat olivat jääneet selvästi jälkeen yleisestä tasosta.
Skiftesvik muistaa myös sen, kuinka 1960-luvun alussa KOP-rahoitteiset puunjalostusfirmat puuhasivat Martinniemeen ”ihan vakavissaan” paperitehdasta. Hanke ei toteutunut.
– Loppujen lopuksi kyse oli maailmanlaajuisista suhdanteista. Kyllä siinä kävi kuitenkin myös niin, että sahan annettiin vanhentua sen sijaan, että sitä olisi uudistettu ajanmukaiseksi, Skiftesvik pohtii Laitakarin teollisuusalueen kohtaloa.
Oulun rakennuslautakunta päätti torstaina 3.8. antaa purkuluvan Martinniemen saha-alueen voimalaitokselle ja piipulle.