Uskallanpa ennakoida, mitä käynnistyvässä keskustan puoluekokouksessa tapahtuu. Ei, en nyt sentään ryhdy kertomaan, kenet valitaan uudeksi puheenjohtajaksi. En sittenkään, vaikka uskon tuloksen arvaavani. Paljon varmempi olen siitä, että kokouksessa vaaditaan monipuolista korjausta lapsiperheiden asemaan.
Tottakai vaaditaan, kun päähallituspuolueetkin niin tekivät omissa kokouksissaan. Tärkeää se onkin. Jos lapset voivat huonosti tai heitä syntyy mahdottoman vähän, kansakunta tuntee seuraukset tulevaisuudessa.
Oppositiopuolueen sopii muistuttaa, että eivätpä hallituspuolueet ole tehneet vaalikaudella mitään esimerkiksi lapsilisien korjaamiseksi, vaikka vaalien lähestyessä pontevasti lupailevat korjausta.
Vastauksissa ehkä kaivellaan asioita keskustan vallassa olon ajoilta. Mutta niistähän on jo kauan.
Kokoomuksessa vaalihenkeä nostattanut eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz hahmotteli remonttia lapsilisäjärjestelmään. Hänen näkemyksensä mukaan yksi- ja kaksilapsisten perheiden osalta korotuspaineet ovat suurimmat.
Sellaisia paineita varmasti on. Voi olla niinkin, että kun yhden ja kahden lapsen perheet ovat yleisimpiä, erityisesti niitä pitää muistaa vaalikampanjassa.
Tärkeintä on, että lapsiperheiden vaikeuksiin kiinnitetään huomiota, onpa niissä jälkikasvua kolme, neljä tai enemmänkin.
Demareiden kokouksessa pääministeri Paavo Lipponen puolestaan tuumaili, että lasten ja perheiden hyvinvointi turvataan parhaiten palveluilla. Silti hänkin kehittäisi lapsilisäjärjestelmää. Sen reaaliarvon kehitys on turvattava, pääministeri painotti.
Lukuisia epäkohtia on pyritty korjaamaan valtuutettujen ja asiamiesten avulla. Niinpä demarit päätyivät vaatimaan lapsiasiamiehen virkaa.
Voi hyvin kysyä, olisiko kuitenkin viisaampaa sijoittaa valtuutetun viran ja hänen toimistonsa ylläpitämiseen kuluvat rahat suoraan lapsiperheiden tukemiseen.
Kuinka ollakaan, niinikään viime viikonvaihteessa kokoustanut RKP vaati lapsiperheiden asemaan kohennusta.
Seuraavassa hallituksessa on mukana kolmesta suuresta puolueesta kaksi. Kun ne yhdistävät voimansa jonkun hankkeen taakse, pienemmät tulevat keikkuen mukana. Eipä ole edes todennäköistä, että vasemmistoliitto, vihreät tai kristillisdemokraatit asettuvat vastahankaan, jos perheiden asioita ryhdytään pistämään kuntoon, huolehditaan lapsilisien ostovoimasta, järjestetään pienille koulukkaille iltapäivähoitoa ja kaikin tavoin poistetaan lasten ja nuorten syrjäytymisen syitä.
Nuorimmille kansalaisille yhteiskunnan turvaverkot ovat erityisen tärkeitä. Lukuisien suomalaisten ajatteluun vaikutti aikanaan maanjäristyksen lailla kirjailija Toivo Pekkasen omaelämänkerrallinen teos Lapsuuteni. Erityisen kovaa kamaa se oli 50-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan itujen noustessa. Näinä aikoina kirjan uudelleen lukeva tai sen ensimmäistä kertaa avaavakin voi suhtautua tekstiin tyynemmin. Mutta ei varmasti kylmästi.
Se on oivallinen oppikirja siitä, kuinka tuhoisia uusliberalistiset opit olisivat niille, jotka syrjäytyvät vaikkapa perheen huoltajan sairauden takia.
Nytkö sitten uskallamme luottaa, että ensi vaalikaudella yhdenkään lapsiperheen ei tarvitse vaikkapa turvautua ruokapankkeihin? Joku kumma varoitusvalo vilkkuu poliittisen muistin suunnalla. Olisiko sittenkään siirrytty pitävien lupausten aikaan.
Timo Paakki