Näissä puheissa oli jotakin tuttua.
Kun valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston päällikkönä aiemmin työskennellyt rahoitusekspertti Peter Nyberg asetti Irlannin pankkikriisin pääsyyllisiksi lauma-ajattelun ja betoniin valetun konsensuksen, hänen raporttinsa leimattiin useissa arvioissa kehnoksi, koska yhtään yksittäistä henkilöä ei nimetty syylliseksi.
Ei poliitikkoa, ei pankkiiria, ei lainanottajaa, ei EU-komissaaria eikä yritysjohtajaa. Nybergin mukaan markkinat oli vallannut yleinen hulluus. Hän kirjoitti raporttiinsa, miten oli suorastaan "uskomatonta havaita, että älykkäät ammattilaiset eivät tuntuneet tajuavan ottamiensa riskien suuruutta".
Pankkitoiminnan perusteet yksinkertaisesti unohdettiin Irlannissa. "Vuosina 2003-09 pankeissa arvostettiin myyntitaitoja enemmän kuin luotto- ja riskianalyysien tekotaitoja", Nyberg kirjoitti.
Tekstissä oli kaikuja Suomesta 1990-luvun alussa. Sama oli meno meilläkin. Jokainen luuli kasvun jatkuvan ikuisesti. Varoituksen ääniä ei kuunneltu. Riskit kasvoivat - ja toteutuivat.
Vain vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin moni Euroopan maa on samassa tilanteessa. Miksi ovat? Eikö aikaisemmista kriiseistä ole opittu mitään?
Valitettavasti vaikuttaa siltä, ettei nyt nähty viimeistä kriisiä, jonka mielipuolinen luotonlaajennus aiheuttaa. Pankin tai pankkien kaatuminen aiheuttaa moninkertaisesti enemmän tuhoa kuin niiden pitäminen pystyssä veronmaksajien voimin.
Ja kun pankit tietävät tämän, kova kilpailu ja suuret voitot voivat houkutella ottamaan mahdottomia riskejä. Pankit ovat myös kasvaneet koossa. Tehokkuuden lisääntyessä kuluttaja on päässyt nauttimaan kavenneista korkomarginaaleista, mutta samalla on tehokkuuteen vannomisen suojassa syntynyt suuria riskikeskittymiä.
Pelkästään Irlannissa pankkien pelastamiseen on käytetty jo 70 miljardia euroa. Lopullisen laskun suuruutta ei tiedä kukaan. Maassa jatkuu lama, mikä tekee toipumisesta hitaan. Pankkisektorin toipuminen edellyttää talouden ripeää kasvua.
Kun tämä sotku on siivottu - ja siihen menee useita vuosia - on vihdoin ryhdyttävä kehittämään riittävän tehokkaita valvonta- ja analyysimekanismeja, jotta tulevat pankkikriisit saadaan ainakin nopeammin haltuun.
Ei voi enää jatkua niin, että jokainen nousukausi perustuu hallitsemattomaan velkaantumiseen ja päättyy aikanaan poliittisiin kriiseihin, joita pankkien pelastaminen verovaroin aiheuttaa.
Eivätkä lainanottajatkaan voi julistautua vapaaksi vastuusta. Myös Suomessa ilmeinen uusavuttomuus taloudenpidossa on johtanut liian monen nuoren kohdalla ylivelkaantumiseen. Jo sen tajuaminen, että velka pitää todella maksaa takaisin, lyö jäitä hattuun.
On vaikea kuvitella taloudelle paljon tuhoisampaa yhdistelmää kuin ahneus yhdistettynä joukkotyhmyyteen. Kumpaakin tekijää pitäisi kyetä edes hiukan hillitsemään.