Kuivaa ja kuumaa hiekka-aavikkoa pidetään usein kaikkein ankarimpana elinympäristönä, jossa sen paremmin kasveilla kuin eläimilläkään ei ole toimeentulon mahdollisuuksia. Tosiasiassa talviset lumikenttämme ovat olosuhteiltaan vielä armottomampia - niissä elämä loppuisi kokonaan, ellei kesä välillä katkaisisi lumen ja pakkasen valtaa ja loisi uusia toimeentulon mahdollisuuksia.
Hiekka-aavikoiden elämää ylläpitävät keitaat. Samanlaisia keitaita on talvisessa luonnossakin. Yksi keidas on virtaavan veden avoinna pitämä joki, jonka sulasta moni eläin saa talvella tarvitsemansa ravinnon ja joka muutenkin ylläpitää elämää seuraavaa lisääntymiskautta varten.
Luonnontilaisissa jokivesistöissä jäättömänä pysyviä koskia tai virtapaikkoja oli runsaasti. Säännöstellyissä vesissä niiden määrä on selvästi vähentynyt. Osa entisistä koskista tai virroista on jäänyt säännöstelyn myötä kohonneiden vesien hukuttamaksi. Monet koskista ovat perattu uittoväyliksi tai tulvien estämiseksi.
Monin paikoin säännöstely on tappanut kosket ja virtapaikat ryöstämällä niistä veden sähkön tuotantoon. Siksi jäljellä olevat kosket ja virtasulat ovat entistä tärkeämpiä keitaita luonnolle.
Ruokapaikka vesien linnuille ja nisäkkäille
Yksinkertaisimmillaan talvinen jokisula on monen meillä talvehtivan eläimen ruokapaikka. Jos vesi pysyy jäättömänä koko talven, sula mahdollistaa useiden eläinlajien pysymisen hengissä talven puristuksessa. Linnuista jokisulien säännöllisimpiä talvehtijoita ovat koskikara, telkkä, isokoskelo ja joutsen. Satunnaisemmin niissä tavataan merimetsoa, allihaahkaa, tukkasotkaa, allia, mustalintua ja harmaalokkia.
Sulat ovat myös monien meillä hyvin harvinaisten tai meille talvella satunnaisesti eksyvien lintujen pelastus. Pikku-uikun voi löytää pienestäkin sulasta, jos sula ei jäädy kovimmillakaan pakkasilla. Etelä-Suomessa sulaan saattaa talveksi jäädä kuningaskalastaja, kaulushaikara tai luhtakana, joskus pieni jänkäkurppakin.
Nisäkkäistä jokisulat helpottavat olennaisesti piisamin, saukon ja minkin talvista toimeen tuloa. Vesikollekin ne olivat tärkeitä niin kauan, kuin vesikkoa purojemme varsilla oli.
Hapekasta vettä kaikille tarvitsijoille
Jääkannen peittämissä vesissä talvehtii monipuolinen eläimistö. Yhteistä noille vesien eläimille on, että ne tarvitsevat hengissä pysyäkseen veteen liuennutta happea.
Jos syksy on kuiva, tuuleton ja kylmä, aikaisin jäätyviin vesiin jää happea tavallista vähemmän. Pakkaset ehdyttävät pienten purojen virtauksen ja vähentävät isompiin vesiin tulevan hapekkaan veden saantia. Jää estää hapen liukenemisen suoraan ilmasta veteen. Kevättalvella monissa vesistöissä happi käy vähiin, tai voi pahimmillaan loppua kokonaan. Kaloja ja muita vesien eläimiä voi kuolla joukoittain.
Jokisulan muodostama keidas on silloin monen elämän pelastus. Happea liukenee suoraan veden ja ilman kosketuspinnalla veteen. Erityisen voimakkaasti vesi hapettuu, jos virrassa on koski, jonka kuohuissa ilmakuplia sekoittuu veteen. Koski on paras mahdollinen takuu hapen riittävyydestä niin jäättömänä pysyvällä osalla jokea kuin kilometrien matkalla kosken alapuolellakin.
Vedessä talvehtivat eläimet osaavatkin hakeutua koskipaikkoihin ja niiden alapuolelle talveksi. Talvehtijoissa on kaloja, hyönteistoukkia, nilviäisiä ja monia muita eläinryhmiä, jotka eivät hapettomassa vedessä talvesta selviäisi.