Jokirapu on Suomessa monesta syystä uhattuna. Sitä vaanii kavala rapurutto ja se joutuu kamppailemaan täpläravun kanssa elintilasta, jota kaventavat myös ihmisen aiheuttamat ympäristönmuutokset.
"Jotta vielä olemassa olevia kantoja pystyttäisiin tehokkaasti säilyttämään ja hoitamaan, on tärkeä ottaa huomioon myös perinnölliset ominaisuudet", sanoo Kuopion yliopiston soveltavan biotekniikan instituutin tutkija Anna Alaranta.
Hän etsii väitöskirjatutkimuksessaan parasta menetelmää jokirapupopulaatioiden geneettisten erojen analysoimiseksi.
Saksiniekka saapui maahamme viimeisen jääkauden jälkeen Karjalan kannaksen kautta.
Se levisi hitaasti eteläiseen Suomeen ja myöhemmin etupäässä istutusten seurauksena maan keski- ja pohjoisosiin. Nykyään pohjoisimmat aktiivisesti ravustetut kannat lienevät Pellon korkeudella Lapissa.
Tiheimmillään Suomen jokirapukannat olivat 1900-luvun alussa, jolloin vuotuinen saalis oli peräti 20 miljoonan yksilön luokkaa.
Sittemmin vesien likaantuminen ja muu luonnontilan muuttaminen sekä rapurutto saivat aikaan nopean romahduksen, jonka jäljiltä luonnonvesien tuotto on jo vuosikymmeniä ollut 2-5 miljoonaa rapua vuodessa.
Nykyään tästä määrästä valtaosa on täplärapuja.
Pitkällä tähtäimellä Anna Alarannan tutkimus voi auttaa löytämään hyvin tauteja sietäviä ja nopeasti kasvavia rapupopulaatioita. Nyt se keskittyy keinoihin, joilla kantojen väliset perinnölliset erot saadaan esiin.
Anna Alaranta hyödyntää molekyylibiologisia menetelmiä, joita on tähän mennessä käytetty jokirapututkimuksissa hyvin vähän.
Aiempaa tietoa ei siis juurikaan ole tukena, jos tielle osuu ongelmia.
Tällä hetkellä tutkijalla on näytteitä 38 suomalaisesta, viidestä ruotsalaisesta sekä viidestä virolaisesta jokirapupopulaatiosta.
Alaranta eristää lihasnäytteistä DNA:n ja paikantaa siitä populaatiogeneettisen markkerin eli tunnistuskohdan, jota voidaan kutsua myös DNA-sormenjäljeksi.
Tunnistuskohdassa olevat rapuyksilöiden väliset erot hän selvittää molekyylibiologisin menetelmin, esimerkiksi niin sanottua fragmenttianalyysiä käyttäen.
Tämän jälkeen populaatioita on mahdollista vertailla keskenään tilastollisilla menetelmillä.
Jokirapuistutuksilla on Suomessa pitkä historia, ja monin paikoin rapukannat ovatkin päässeet sekoittumaan.
Alarannan väitöskirjan ensimmäisessä osatutkimuksessa oli mukana myös populaatioita, joihin ei tilastojen mukaan siirtoistutuksia ole tehty.
Kehittämällään menetelmällä Alaranta ja hänen kollegansa pystyivät osoittamaan, että ne poikkesivat geneettisesti muista vertailluista suomalaisista, ruotsalaisista ja virolaisista populaatioista.
"Näiden tulosten valossa voidaan miettiä, pitäisikö yrittää säilyttää jäljellä olevat sekoittumattomat rapukannat", Anna Alaranta pohtii.
Rapujen perimästä löytyi myös piirteitä, joiden perusteella suomalaiset populaatiot voidaan mahdollisesti erottaa ruotsalaisista ja virolaisista rapupopulaatioista.
Tiedosta on hyötyä, jos halutaan esimerkiksi selvittää kaupparapujen alkuperää.