Miltä tuntuisi samoilla kansallispuistossa, jonne ei ole asiaa ilman niskaan hengittävää opasta? Kintereillä kulkeva vieras ei vielä monen kulkua kiusaa, mutta oppaan touhu saattaisi tuntua meidän oloissa oudolta. Kun menet puistoon, sytytät nuotion, majoitut autiotupaan tai lämmität saunan, varjona kulkeva opas pistää rastin ruutuun.
Vierailun päätteeksi luonnossa liikkuja saa koko pumaskan mukaansa, jonka perusteella tilit tehdään selväksi kansallispuiston konttorissa. Jokaisen tapahtuman perässä on hinta, minkä verran nuotioiden ja saunan löylyistä pulitat kansallispuistolle.
Käytäntö on arkea Paanajärven puistossa, jonka erottaa vain valtakunnan raja Oulangan kansallispuistosta. Venäjällä pelkästä oleskelusta kansallispuiston korpien kätkössä peritään pieni käyttömaksu.
Suomen puolella kaikki on toisin. Liikkuipa kansallispuistossa suomalainen, saksalainen tai somali, kaikki on ainakin toistaiseksi ilmaista.
Puiston portilla on erinomaiset palvelut tarjoava, siisti opastuskeskus. Tulijaa odottaa sotisovassa ystävällinen ja palvelualtis Metsähallituksen henkilökunta. Korkeintaan yrittäjän pitämässä kahviossa purtavasta peritään maksu.
Opastuskeskuksen näyttelyt ja materiaalit ovat sellaisessa järjestyksessä, että niitä voi ylpeänä esitellä maailmaa nähneille ihmisille. Kun matka jatkuu puiston erämaihin, siellä odottavat turvallisiksi rakennetut reitit, autiotuvat ja tulipaikat kuivine halkoineen. Kansallispuistojen vuosi vuodelta paranevia palveluita katsellessa tulee monesti mieleen: voidaanko tällaisia palveluita pitää loputtomasti aivan ilmaisina.
Valtiollakin rahantarve on suuri. Puistojen rakentaminen ja ylläpito on kallista. Juuri niiden laadukkuuden vuoksi tuntuu nykyaikana suorastaan synniltä, ettei käytöstä peritä edes nimellistä maksua.
Puistojen maksuja on varmaan pohdittukin Metsähallituksessa, mutta kynnys niiden perimiselle on tietysti korkea. Suomalaiset on totutettu ilmaispalveluihin monilla muillakin aloilla. Vihjaus, että hiihtäjältä perittäisiin pienikin latumaksu, saa hiihtoniilot raivoihinsa. Samaan aikaan moni muu harrastaja maksaa lajinsa tiloista koviakin kausilippuja.
Ilmaispalveluita löytyy joka puolelta mitä ihmeellisimmissä muodoissa. Niiden ohella toinen suomalainen kummajainen on laaja jokamiehenoikeus. Missä muussa maassa voi mennä toisen omistamille maille samoilemaan mielensä mukaan? Eikä oikeutta yksityismaillakaan rajoita edes kansallisuus.
Nuotioita toisen maille ei ilman omistajan lupaa saisi tehdä. Vuosikymmenten varrella on kuitenkin muotoutunut käytäntö, että tulia sytytellään metsiin ronskistikin. Nuotioiden kanssa tuhrautuvat niin marjastajat kuin metsästäjätkin. Suurin osa liikkuu luonnossa asiallisesti, mutta joukossa on aina häiriköitä, jotka viittaavat kintaalla toisen omaisuudelle.
Hyvä esimerkki kylmästi oman käden oikeutta käyttävistä ovat lintuharrastajat, jotka levittävät maanomistajia kuulematta kaikenlaisia pönttöjään metsiin. Vaikka linnunpöntöt eivät yleensä aiheuta puiden kuolemia, olisi vähintä, että niiden viennistä edes kerrottaisiin omistajille. Hyvin harva kieltäisi pönttöjen laiton, vaikka useaa isäntää tiitiäisten asuntojen kantaminen metsiin huvittaakin.
Marjastuskaudella keskustelu käy vilkkaana myös maastoliikenteestä ja kulkuoikeuksista. Poromiehiä lukuun ottamatta toisen maille ei ole ajoneuvoilla luvatta asiaa, mutta pienellä joukolla mieli halajaa joka syksy harmaalle vyöhykkeelle.
Suomalainen jokamiehenoikeus on ainutlaatuinen ilmiö. Teema on kuitenkin nyt kaikkialla: se maksaa joka tilaa. Siksi tuntuu, että ilmaispalveluiden kulttuurikin alkaa olla aikansa elänyt tuohivirsukauden jäänne.