Kirjoittaja on mediatieteen professori
ja Lapin yliopiston rehtori.
Osallistuin 21.-24. tammikuuta Oxfordissa British Councilin järjestämään seminaariin Korkeakoulutuksen tulevaisuus. Konferenssin tarkoituksena oli luoda yhteistä viitekehystä keskusteluun eurooppalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämisen haasteista ja valottaa tilannetta eri Euroopan maiden näkökulmista. Osallistujiksi oli valittu eri maista poliitikkoja sekä yliopistojen, työmarkkinajärjestöjen ja työelämän edustajia. Pohjois-Suomi oli hyvin edustettuna Suomen kuusijäsenisessä delegaatiossa.
Seminaarissa pohdittiin muun muassa kysymystä, mikä on yliopisto. Eurooppalaisella alueella suomalaistyyppinen korkeakoulutuksen duaalimalli on harvinaisuus. Suomessakin ammattikorkeakoulut ovat englanninkielisessä nimessään ottaneet käyttöön yliopistotermin ilmaisten sillä, että nekin ovat yliopistoja ja tiedeperustaisia aiemmin esille tuodun työelämäperustaisuuden sijaan.
Esimerkiksi Oulun ammattikorkeakoulun englanninkielisillä www-sivuilla sen nimi on "Oulu University of Applied Sciences". Nimi on alkuaan käännösvirhe, koska englannin sana science viittaa niin sanottuihin koviin tieteisiin ja eksakteihin luonnontieteisiin ei kulttuuritieteisiin, joita kuvaa sana studies, esimerkiksi "faculty of media studies". Monissa ammattikorkeakouluissa kuitenkin kaupan, palvelujen, kulttuurin ja hyvinvoinnin toimialat (studies) ovat vahvasti edustettuina kovaan luonnontieteeseen (science) perustuvan soveltavan tutkimuksen rinnalla.
Ammattikorkeakoulujen nimen käännösvirhe on Suomeen kopioitu duaalimallin esikuvamaasta Saksasta. Saksan kielen sana Wissenschaft viittaa sekä luonnon- että ihmistieteisiin. Esimerkiksi englannin sana media studies kääntyy saksaksi Medienwissenschaft.
Englannissa ammattikorkeakoulut muutettiin yliopistoiksi jo 1990-luvulla samantyyppisen kehityksen kautta kuin mikä Suomessa on nyt tapahtumassa. Yliopistojen jako kahteen työelämä- tai tiedeperustaisuuden nojalla ei kestäkään kriittistä tarkastelua.
Mielenkiintoinen useassa Oxfordin puheenvuorossa esiin tullut huoli kohdistui äänestäjäkunnan ikääntymiseen. Englantilaisten asiantuntijoiden mielestä ikääntyvä väestö haluaa sijoittaa verorahat terveydenhoitoon ja seniorien virkistäytymiseen ei elitistisen korkeakoulujärjestelmän ylläpitoon. Tämä argumentti on uskottava Isossa-Britanniassa, jossa vain pieni osa ikäluokasta saa opiskelupaikan yliopistoista ja yliopistot ovat erihintaisia niin että Oxfordin opiskelijan koulutukseen kuluu huomattavasti enemmän veropuntia kuin jonkin muun yliopiston.
Suomessa, jossa puolet ikäluokasta opiskelee korkeakouluissa myös seniorit ovat halukkaat säilyttämään korkeakoulutuksen laadun, koska se koskee heidän omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan.
Muutoinkin seminaarissa tuli kiinnostavasti esiin Englannin luokkayhteiskunnan perinne. Esimerkiksi yliopistojen lukukausimaksuja koko Eurooppaan markkinoineen Julian Astlen taustaorganisaation CentreForumin johtokunnan nimilista kertoo paljon. Johtokuntaan kuuluvat muun muassa lordi Alderdice, Yarnburyn paronitar Bonham-Carter, Seagrove Bayn lordi Oakeshott jne.
Sinällään vanha aatelisto edustaa kulttuuriarvojen säilyttämistä ja esimerkiksi Itä-Euroopan aateliston tuhoaminen 1900-luvulla katkaisi valitettavalla tavalla kulttuurinsiirron, mutta pohjoismaiseen tasa-arvoon tottuneelle vanhan luokkayhteiskunnan elvyttämisyritys uuden globaalikapitalismin lippujen alla on ainakin vielä vierasta. Suomen voimavara kansainvälisessä kilpailussa onkin selvästi koulutuksen tasa-arvo, joka mahdollistaa kouluttautumisen asuinpaikasta ja vanhempien ammatista riippumatta.
Suomessa yliopistojen antama koulutus perustuu tieteeseen ja taiteelliseen toimintaan. Tämä on se kova ydin, joka tekee yliopistosta yliopiston. Suomessa tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan tasoa arvioidaan Suomen Akatemian ja Taiteen keskustoimikunnan tekemillä tieteen ja tutkimuksen huippuyksiköiden valinnalla. Taiteessa merkillepantavaa on Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston valitseminen taiteellisen toiminnan huippuyksiköksi vuosille 2007-2009.
Sen sijaan tutkimuksen puolella pohjoissuomalaisilla yliopistoilla on kehitettävää. Oulun ja Lapin yliopistoissa ei ole yhtään paikallisesti johdettua tutkimuksen huippuyksikköä. Joissakin mielipidekirjoituksissa syyksi on esitetty yliopistojen pientä kokoa. Tämä ei ole uskottava argumentti. Oulun yliopisto on Suomen toiseksi suurin ja Lapin yliopistonkin kriittinen massa on riittävä. Kuvaavasti edellisessä työpaikassani, Suomen pienimmässä yliopistossa Kuvataideakatemiassa, oli yksi huippuyksikkö. Pieni koko ei siis ole este taiteen eikä tutkimuksen huippuyksikköstatuksen saamiseen.
Koska sekä Oulun että Lapin yliopistossa on erityisesti arktiseen ympäristöön kohdistuvaa huippututkimusta, voidaan kysyä, onko Suomen Akatemian tekemä sivuutus tutkimuksen puolella esimerkki kansallisesta linjasta, joka suosii pääkaupunkiseutua. Uuden hallitusohjelman teon kynnyksellä tämä kysymys on esitettävä poliitikoille, koska tutkimuksen voimavarojen ohjaaminen yhteiskunnassa on aina myös poliittinen päätös.
Oxfordin kokous oli lähtölaskenta työlle, jossa eri Euroopan maat luovat oman kansallisen strategiansa korkeakoulujärjestelmän kehittämiseen. Työn tulokset esitellään British Councilin Lontoossa järjestämässä seminaarissa kesäkuussa 2007.