Kun entinen pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen julkisti muistelmiensa kakkososan, Suomessa virisi keskustelu johtamisesta, vahvasta johtajasta ja johtajuudesta. Viimeksi aiheen nosti näkyvästi esiin työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen. Hänen mielestään kova aika vaatii kykyä leikkauksiin ja kirkkaisiin valintoihin. ”Kaikkeen nykyiseen ei ole varaa”, hän sanoi Kalevan haastattelussa keskiviikkona.
Virtanen muisteli ”lämmöllä” Paavo Lipposen ykköshallitusta, joka uskalsi laman pahimman vaiheen jo mentyä ohi tehdä julkiseen talouteen 20 miljardin markan leikkaukset. Piiloviestinä siis oli, ettei tämä nykyinen uskalla eikä seuraavastakaan hallituksesta ole varmuutta.
Vastaavia puheenvuoroja kuuluu pitkin ja poikin maata muutenkin. Kansalaisissa tuntuu yhtäkkiä heränneen vahvan johtajan kaipuu. Jotakin uutta Kekkosta kaivataan, ja Paavo Lipposenkin hallitusten kohdalla aika tuntuu kullanneen muistot. Ei 1990-luku kokonaisuutena ihan niin auvoista ollut kuin nyt on helposti lupa ymmärtää. Pankkikriisin aiheuttama syvä yleinen lama jätti pitkäkestoiset merkit Suomi-neidon iholle, jotkut kärsivät parinkymmenen vuoden takaisesta talouskriisistä edelleen.
Mutta yksi asia oli todellakin toisin, päättäjät olivat päämäärätietoisempia kuin nykyään. Suomi johdettiin Euroopan unionin jäseneksi ja tavoitteena oli, aivan oikein, kuulua Unionin ytimiin, olla mukana vaikuttamassa kaikkiin mahdollisiin päätöksiin. Talouden puolella vientivetoisella strategialla maa vedettiin ulos lamasta, pankkikriisi hoidettiin mittavin omistusjärjestelyin ja roskapankin avulla. Päälle tuli vielä valtiontalouden tiukka menokuri.
Päämäärät olivat kirkkaat. Sitten vain keksittiin, millä politiikalla mitäkin saavutetaan.
Vahvan johtajan sijaan nyt tarvittaisiin johtajuutta, joka on hiukan eri asia. Vahva johtaja ei nimittäin välttämättä ole hyvä johtaja. Ja vastaavasti jos ei ole selkeitä päämääriä, ei voi syntyä johtajuuttakaan. Tässä Suomella nyt mättää oikein kunnolla. On vaikea löytää yhtäkään yhteiskuntapolitiikan lohkoa, josta eduskunnan eri puolueilla ei olisi syvälle meneviä erimielisyyksiä.
Yksituumaisuus rakoilee jopa ennen vanhaan pyhänä pidetyssä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ei tarvitse kuin hiljaa ääneen kuiskata sana ”Nato” ja tappelu ja matalamielinen leimaaminen ovat käynnissä.
Kataisen jaStubbin hallituksia on moitittu saamattomuudesta. Viime aikoina kokoomuksen ja demarien välistä riitelyä ei ole edes koetettu kätkeä julkisuudelta. Uusia vaaleja ja uutta hallitusta odotellaan.
Todellisuudessa vaarana on, ettei mikään muutu. Eivät puolueiden väliset erimielisyydet mihinkään häviä, vaikka ne vähän tasoittuvatkin vaalien jälkeen. On täysin mahdollista, ettei yhteisesti sovittua suuntaa saada sovituksi sittenkään. Pelkästään maan kansantalouden pelastaminen vaatii laajaa parlamentaarista yhteistoimintaa.
Ja ellei sellaista ole, ei voi olla johtajuuttakaan, olipa johtaja miten vahva tahansa.
Pääkirjoitus