Suuret miehet ovat tässä maassa nousseet aina vaikeista ajoista. Juho Kusti Paasikiven linja syntyi suurvaltojen intressien tunnustamisesta. Pienen Suomen pieni asema ja vaikutusvalta olivat suuria oivalluksia siksi, että molemmat vaativat nöyryyttä ja realismia. Jälkimmäistä Paasikivellä oli, ensimmäistä kylläkin harvoin, mutta ilmeisen oikeissa paikoissa.
Urho Kekkonen jatkoi Paasikiven linjalla tavalla, josta kiistellään vieläkin. Kekkonen ajoi Suomen niin lähelle venäläisten kylkeä että sai samalla tilaa lähentyä länttä. Fineftan ja EEC-sopimuksen avulla Suomi hyljeksi määrätietoisesti suomettumisen lokaa ja otti etäisyyttä sosialismiin langenneeseen itään.
Kekkosen arvoa historiassa himmentää huomattavasti se, ettei hän osannut itse tehdä sitä kaikkein tärkeintä päätöstä: jättää presidentinvirka ajoissa. Kekkoselta ehti loppua terveys ja hänen hännystelijöiltään viimeinenkin arvostelukyky jo ennen viimeisen presidenttikauden alkua.
Presidentti Mauno Koivisto saneli viileästi valtioneuvoston pöytäkirjaan vuonna 1990, että Pariisin rauhansopimus on sitten irtisanottu. Vuotta myöhemmin hän ruttasi roskakoriin YYA-sopimuksen, ja viimeisenä virkatyönään, vain kolmisen tuntia ennen kuin marssi luopumaan presidentinvirasta, hän käski puhelimessa suurlähettiläs Erkki Liikasta päättämään Suomen EU-neuvottelut nopeasti.
Kun ottaa huomioon, että Koivistolla on jahkailijan maine, yllättävän kova hän tuntuu yhtä kaikki olleen päättämään.
Presidentti Martti Ahtisaaren aikana Suomi johdateltiin Euroopan talous- ja rahaliiton jäseneksi. Euro tuli käyttöön. Ahtisaari on kuitenkin niittänyt suurimmat laakerinsa kriisien sovittelijana, mikä palkittiin Nobelilla viime vuonna.
Jokaisen mainitun presidentin aikana Suomen valtiojohdossa on ollut johtajuutta. Sopivasti Rokkaa, Lammiota ja Koskelaa, vastuunottoa ja rohkeaa oivallusta. On nähty tekemisen tarve ja sitten on tehty.
Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitukset kuuluvat samaan raskaaseen sarjaan. Molemmat pääministerit osoittivat aikanaan päättäväisyyttä, Aho kään-
täessään puolueensa EU:n taakse ja Lipponen viedessään Suomen EU:n ytimiin.
Jotenkin johtajuus on nyt suomalaisesta politiikasta kateissa. Aivan liian monella sektorilla samea vesi seisoo. Lama-aikana varsinkin pitäisi rivakasti saada hankkeita liikkeelle. Hyvinä aikoina pikkunäppäryyteen sortumisesta ei koidu kauheasti harmia.
Energiapolitiikassa hallitus haparoi kuin aasi kahden heinäsuovan välissä. Voimalakapasiteettia vanhenee käsiin eikä selkeitä energialinjauksia tahdo millään syntyä.
Vikkelä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen käänsi takkinsa viimeksi. Kahdesta uudesta ydinvoimalasta puhunut superministeri olikin yhtäkkiä väärin tulkittu. Tarvetta on enää korkeintaan yhdelle voimalalle. Syynä on lähinnä metsäteollisuuden rakennemuutos. Kun ei ole tehtaita, ei tarvita sähköäkään, tuntuu ministeri päättelevän.
Hallituskumppani kokoomuksella on toinen kanta. Puolustusministeri Jyri Häkämies, joka on leimattu tontuksi milloin miltäkin suunnalta, sanoi asian juuri niin kuin se on: Kolme ydinvoimalaa on rakennettava.
Kun tässä Luojan siunaamassa syrjäisessä maassa on hankala kieli, katala ilmasto, pimeää yhdeksän kuukautta vuodessa, kalliit palkat, korkeat verot ja kohta hirveästi eläkeläisiä, mistä suomalainen teollisuus ottaa kilpailuetunsa ja kansa leipänsä?
Halpa energia saattaisi säästää monilta potkuilta. Päällimmäisenä tuntuu vain olevan helpotus teollisten työpaikkojen syöksystä, koska silloin ei tarvitse painia omantuntonsa kanssa ydinvoimasta.
Jos poliittista johtajuutta olisi maasta löytynyt ajoissa, ensimmäinen voimaloista olisi kohta toiminnassa ja pari muuta tekeillä, mikä lieventäisi suomalaista suhdannekuoppaa tuntuvasti.
Nyt kun on jahkattu vuositolkulla päätöksiä, lamasta tullaan vauhdilla uuteen ydinvoiman maailmanlaajuiseen renessanssiin. Voimaloiden toimittajilla on kohta täyskuorma, eikä laitoksia saada vaikka haluttaisiin.
Monessa pirtissä tulee vielä kylmä, jollei muusta syystä niin sähkölaskusta.
Talouspolitiikassa on valittu rohkea velkaelvytys, mutta sitäkään ei uskalleta viedä pariksi kolmeksi vuodeksi ihan ronskisti tappiin asti. Mikäli kansantalous romahtaa kunnolla, silloin vasta on velan takaisinmaksu tuskallista, oli velkaa sitten kymmenen miljardia enemmän tai vähemmän.
Ja sitten vielä ne kunnat. Sokea Reettakin näkee, että kuntarakenne on tiensä päässä. Rankka saneeraus odottaa tekijäänsä. Tälläkin politiikan lohkolla päähallituspuolue keskusta varoo tekemästä väistämätöntä, koska kepulaisissa kunnissa äänestäjät karkaisivat perussuomalaisiin.
Suomalainen johtajuus näyttää olevan sitä, että valtaa saanut jättää käyttämättä sitä.