Kokoomuksen puheenjohtaja vaihtuu ensi kesänä. Vaikka Ville Itälän päätös on odotettu, johtajaongelma jatkuu. Puolueella ei ole perintöprinssiä tai -prinsessaa. On vain tasapaksua puuroa.
Asioita tarkkaan seuraavat ovat nähneet tai aavistelleet jo pitkään, ettei Itälällä ollut todellisuudessa enää mitään mahdollisuuksia tulla valituksi uudelleen kokoomuksen johtoon ensi kesän puoluekokouksessa kaiken sen jälkeen, mitä viime kuukausina on tapahtunut. Lähes jokainen siirto, jonka hän on tehnyt puolueen sisäisessä valtataistelussa, on mennyt pieleen tai syönyt hänen uskottavuuttaan - kaiken huippuna tietenkin tappio kokoomuksen ryhmäjohtajavaalissa. Jopa Itälän uskolliset tukijatkin olivat lipeämässä hänen takaansa tai epäilivät vakavasti häntä.
Keskiviikkona Itälä paljasti sitten tajuavansa itsekin, päivä surkeiden puoluekannatuslukujen julkistuksen jälkeen, että kellot soivat hänelle. Hän ilmoitti eroavansa kokoomuksen johdosta ja asettuvansa ehdolle eurovaaleissa. Näin hän teki välttämättömyydestä hyveen. Jos hänet valitaan, hän voi luoda itselleen vielä täysin uuden, kunniallisen ja taloudellisesti palkitsevan uran EU:n parlamentissa.
Vaikka Itälän päätös oli odotettu, sen ajoitus yllätti kaikki, myös kokoomuksessa. Itälä oli julistanut vielä edellisenä iltana televisiossa pontevasti, että hänet saa pois johdosta vain äänestämällä.
Luopumisilmoitus osoitti, että Itsevaltiaissa tahdottomaksi heittopussiksi karrikoitu Itälä on ainakin realisti. Vaikka luopumispäätös oli pakon sanelema, se kysyi luontoa tilanteessa, jossa hänellä ei vielä ollut uskottavaa vastaehdokasta. Kansanedustaja Martin Saarikangas on pelkkä sparraaja. Kannatustaan rajusti menettänyt kokoomus ei voi rakentaa tulevaisuuttaan ja uutta nousua eläkeikäisen ihmisen varaan, oli hän kuinka karismaattinen tahansa. Saarikangas teki kuitenkin puolueelleen palveluksen pakottamalla kokoomuksen käymään avointa keskustelua johtajaongelmastaan.
Itälän muutaman vuoden mittaista kautta puoluejohtajana on ennenaikaista arvioida vielä tässä vaiheessa. Mielissä ovat päällimmäisenä vain epäonnistumiset, vaalitappiot, laskeva kannatus ja muut negatiiviset asiat. Näissä oloissa tulee helposti liioiteltua puoluejohtajan roolia kaikkien ongelmien äitinä.
Kokoomuksen pulmat ovat paljon syvemmällä kuin yhdessä henkilössä. Se on nähty kaksien presidentinvaalien yhteydessä sekä Pertti Salolaisen kaudella. Kokoomuslaisilla on omituinen taipumus kääntää selkänsä valitsemilleen johtajille tai lähteä lipettiin heidän takaansa. Puolue ei osaa toimia organisoidusti edes oman etunsa nimissä. Vertaus varpusparveen voi olla liioiteltu, mutta jotain perää siinä on.
Itse asiassa vasta nyt paljastuu kokoomuksen johtajaongelma kaikessa alastomuudessaan. Itälän takana tai lähellä ei ole kasvanut ketään, joka herättäisi innostusta ja ihastusta ja jonka voisi ajatella vetävän kokoomuksen uuteen nousuun. Itälä itsekin oli aikoinaan pakkovalinta Sauli Niinistön jälkeen. Esillä olleet varttuneet ehdokasnimet ovat liian vanhoja ja nuoret liian kokemattomia.
Naisista vahvimpia nimiä ovat Paula Risikko ja Marjo Matikainen-Kallström. Toinen on vielä täysin noviisi valtakunnan politiikassa ja toiselta puuttuu johtajalle tärkeä ominaisuus, jämäkkyys. Jyrki Katainen on molempien naisten tavoin fiksu ja filmaattinen, mutta hänenkin johtajuutensa odottaa vielä puhkeamista kukkaan. Jokainen heistä on hyppy tuntemattomaan. Kokoomuksen toivo on siinä, että se, johon puoluekokous päätyy, kasvaa haasteiden mukana. Ellei, niin puolue menee ojasta allikkoon.