Myönnetään, historiassa asiat eivät toistu sellaisenaan. Mutta kansakunnan johtajan sairastuminen ja kuolema ovat monessa tapauksessa merkinneet suurta murrosta, joskus jopa uuden aikakauden alkua. Kun Ariel Sharon makaa jerusalemilaisen sairaalan vuoteella kuolemansairaana, on ilmassa suuren käänteen mahdollisuus.
Mikään ei tietenkään ole varmaa Lähi-idässä, ei käänne pysyvään rauhantilaan sen paremmin kuin yhteenottojen kiihtymiseenkään. Mutta Sharonin poistuminen näyttämöltä juuri kun hän oli mullistanut Israelin sisäpoliittiset kuviot merkitsee yhden aikakauden loppua. Sharon kuului vuosikymmenten ajan pääosan esittäjiin Lähi-idän näyttämöllä, samaan tapaan kuin reilu vuosi sitten kuollut Jasser Arafat.
Sharonin perintö jää historian arvioitavaksi. Eräissä vastaavissa lähihistorian sairastapauksissa sen sijaan jo tiedetään, miten suuri merkitys vanhan ja sairaalloisen johtajan poistumisella oli.
Erityisen sairastavia johtajia löytyi Kremlin isäntien joukosta. Josef Stalinin kuolema merkitsi hirmuhallinnon päättymistä ja suojasään alkua. Leonid Brezhnev tuskin oli kautensa lopulla erityisen työkykyinen, mutta varsinainen murros tapahtui vasta hänen kahden lyhytaikaisen seuraajansa - Juri Andropovin ja Konstantin Tshernenkon - jälkeen kun Mihail Gorbatshov alkoi toteuttaa perestroikaansa. Sairaskertomukset hallitsivat vielä kerran Moskovan uutisvirtaa, kun Boris Jeltsin otti ohjat Venäjäksi kutistuneessa maassa.
Maailman toinen kommunistinen suurvalta Kiina hengitti myös johtajansa tahtiin, kun Mao Tse-tung kävi kuolinkamppailuaan. Maon kaudella ja siunauksella toteutettiin miljoonia kuolonuhreja ja mittaamattomia kärsimyksiä vaatinut kulttuurivallankumous, mutta tilinteko siitä pystyttiin tekemään vasta Maon kuoleman jälkeen.
Eurooppalaisista diktatuureista selvin esimerkki pitkäaikaisen johtajan kuoleman merkityksestä löytyy Espanjasta. Francisco Francon diktatuuri pehmeni merkittävästi hänen elinkautensa loppuvaiheissa, mutta demokratiaan siirryttiin Iberian niemimaalla vasta Francon hautajaisten jälkeen.
Välimeren toisella laidalla alkoi muutamia vuosia myöhemmin vielä dramaattisempi tapahtumasarja, kun Jugoslavian pitkäaikainen johtaja Josip Broz Tito kuoli. Titon poistuminen merkitsi ennen pitkää tuon keinotekoisen "eteläslaavilaisten" tasavallan hajoamista ja veristä perinnönjakoa.
Käänne dramaattisesti huonompaan tapahtui 1970-luvulla Argentiinassa, kun maan pitkäaikainen johtaja Juan Peron kuoli ja hänen vaimonsa Isabel Peron siirrettiin syrjään. Tilalle tuli useiden vuosien ajaksi kovaotteinen sotilasjuntta.
Katsetta ei kuitenkaan tarvitse suunnata valtamerten taakse löytääkseen historiallisia samankaltaisuuksia Sharonin kohtalon kanssa. Myös Urho Kekkonen oli valtakautensa lopulla vanha ja sairaalloinen. Kekkosen kauden loppu tietenkään johtanut suureen mullistukseen kypsässä demokratiassa, mutta jonkinlaista henkistä jäidenlähtöä se yhtä kaikki merkitsi.
Näissä tapahtumasarjoissa kiinnittää huomiota se, kuinka vaikeaa poliittisten johtajien on luopua vallasta. Ajatus omasta korvaamattomuudesta on sitä lähempänä mitä korkeammalle on onnistunut kiipeämään vallan tikkaita. Mitkään työehtosopimukset eivät edellytä työntekoa 77-vuotiaalta, mutta niin vain Sharonin sinnitteli stressaavassa työssään loppuun saakka.