Presidentin valtaoikeuksia koskevassa keskustelussa rintamalinjat ovat viime vuosina nuljahdelleet erikoisesti. Eduskunnan asemaa historiansa alkumetreiltä asti korostaneet demarit kannattavat nyt vahvaa presidenttiä.
Taustalla on varmasti parikin syytä. Kun kansan enemmistö on demari Haloseen tyytyväinen, ei kannata puhua presidentin vallan vähentämisestä, ei vaikka nyt ei edes puhuta Halosen vaan ehkä tulevan kokoomuslaisen tai keskustalaisen presidentin vallasta.
Samaan kannustavat gallupit: kansan enemmistö toivoo, että presidentillä on paljon valtaa vastakin. Kun puolue pyrkii vaalivoittoon, ei näkemystä vastaan kannata pullikoida, ei vaikka kyse on puolueen pitkän linjan hylkäämisestä ja historiallisesta opportunismista.
Kokoomuksen varhaishistoria taas kertoo kuningasmielisyydestä ja vahvan johtajan kaipuusta. Kekkosen aikana puolue oli niin uskollinen johtajalle, että lähti tukemaan presidentin vallan pönkitystä poikkeuslailla, vaikka Kekkonen ei päästänyt puoluetta edes hallitukseen.
Nyt kokoomus kannattaa presidentin vallan riisumista ja pääministerin vallan vahvistamista.
Poikkeuksiakin on. Sauli Niinistö puolusti taas viikonloppuna presidentin valtaoikeuksia. Hän ehkä pitää nykyistä järjestelmää oikeasti hyvänä, mutta valtaoikeuksien leikkaushaluja tuskin lisää se, että Niinistö voi olla viran seuraava haltija.
Niinistöä voisi kehua historiallisesti johdonmukaiseksi kokoomuslaiseksi. Vahva presidenttihän on kuningasvallan halvempi versio. Se ei kuitenkaan ole kovin johdonmukaista, että parlamentin puhemies haluaa jarruttaa maan poliittisen järjestelmän lopullista parlamentarisointia.