Käsittämättömän tuottelias Mika Waltari julkaisi 65 vuotta sitten kirjan Matkustin Istanbuliin. Kepeällä otteella kirjoitettu matkakertomus puraisee edelleenkin, etenkin jos siinä vastaan tulevat kaupungit ovat vähänkään tuttuja. Reitin varrelle osuvat esimerkiksi Amsterdam, Pariisi, Rooma ja Venetsia.
Henkevimmillään Waltari on kertoessaan Istanbulista. Hän oli käynyt kaupungissa aiemminkin ja keräsi nyt aineistoa Konstantinopolin valtauksesta kertovaan Johannes Angelokseen. Istanbulin paikallisoppaana suomalaiskirjailija olisi tietoineen ja tarinoineen lumonnut kuulijansa.
Paikoin Waltari tosin sortuu tekstissään melkoiseen ylisanailuun. Esimerkiksi kaikki hänen matkallaan tapaamansa naiset ovat joko kauniita, lumoavia tai viehkeitä. Kuvailun into vain kiihtyy, kun oma vaimo palaa – suunnitellusti – menomatkalla kotiin jo Zürichistä.
Tästä päivästä katsottuna kirjalla on yksi erityinen ansio. Se dokumentoi matkustuksen ongelmallisuuden sodan päättymisen jälkeisessä Euroopassa. Maasta toiseen kulkeminen ei ollut yksinkertaista maanosan vapaassakaan puoliskossa.
Waltari kirjoittaa: ”Ennen toista maailmansotaa matkustaminen oli niin helppoa, että se tuntuu nyt unelmalta. Siihen tarvittiin vain rahaa, passit ja viisumit järjestyivät itsestään.”
Vuonna 1946 dokumentteja tarvittiin muitakin, esimerkiksi lääninhallituksen matkustuslupa. Valuuttaa myönsi vain Suomen Pankki, jos pystyi esittämään pätevät syyt matkaansa. Passiin vaadittiin poliisilaitokselta esteettömyystodistus.
Viisumit Waltarin piti saada Turkkiin, Ranskaan sekä Sveitsiin, jossa asiaa pohjustettiin Waltarin sveitsiläisen kustantajan maan ”vierasmaalaispoliisille” lähettämällä suosituskirjeellä. ”Hollannin ja Belgian läpikulkuviisumit sain muitta mutkitta”, kirjailija iloitsee.
Lopulta matka kauppalaiva Capellalla Helsingistä kohti Amsterdamia pääsi alkamaan.
Sodasta vaivalloisesti toipuvassa Euroopassa näytti toimivan yhteisvaluutta: amerikkalainen tupakka. Se avasi ovia, nopeutti palveluja, takasi istumapaikkojen saannin juniin ja jopa helpotti tullitarkastuksia.
Käytännössä joka rajalla Waltarin piti tehdä ilmoitus mukanaan olevasta valuutasta. Tämän menettelynhän tuntevat myös kaikki ikimuistoisia Neuvostoliiton tulliselvityslomakkeita täyttäneet suomalaiset.
Waltarin matkustelun kiinnostavuutta lisää se tilanne, johon nykyinen Eurooppa on ajautunut. Mahdolliseksi tulevaisuudennäkymäksi on kohonnut se, että vielä amerikkalaisia savukkeitakin käyttökelpoisempi valuutta euro katoaa tai ainakin kutistuu käyttöalueeltaan.
Samaan aikaan pintaan on noussut vaatimuksia vapaan liikkumisen rajoittamisesta jopa Euroopan Schengen-alueella.
Tavallisen pulliaisen taivas ei putoaisi siitä, jos tulevilla Kreikan- ja Espanjan-matkoilla joutuisi maksamaan drakma- tai peseta-hintoja.
Ei piipahdus Haaparannassa tai Tukholmassakaan vaadi kruunujen vaihtamista, kun maksut siirtyvät ostajalta myyjille ykkösinä ja nollina sirukortin ja valokaapelien avulla.
Aivan toinen juttu on sitten se, romahtaisiko taivas tavallisten suomalaisten niskaan siksi, että Euroopan talous joutuisi euron repeämisen takia vähintäänkin hetkelliseen kaaokseen.
Valvotumpaan liikkumiseen palaaminen Euroopassa tuskin kaataisi monenkaan rehellisen kansalaisen matka-aikeita.
Epämukavuutta kyllä syntyisi lentoasemille ja laivaterminaaleihin – ja Oulun poliisilaitoksen passijonot pitenisivät entisestään.
Mutta ennen kaikkea vapaa liikkuminen on EU-kansalaisen kannalta saavutettu henkinen etu, josta luopuminen tuntuisi isolta tappiolta.
Yhteisen Euroopan ideaa ja kansakuntien välistä luottamustakin koeteltaisiin vakavasti. Koko rajatarkastusten perusteenahan on pelko siitä, että nuo vieraat tulevat tänne pahoissa aikeissa tai joka tapauksessa potentiaalisina hankaluuksien aiheuttajina.
Vieraan pelko lienee historiassa aiheuttanut enemmän kärsimystä kuin lievä sinisilmäisyys.