Tänään täällä Roomassa vietetään luultavasti koko kristikunnan 2000-vuotisen historian suurimpia hautajaisia. Niihin osallistuu 200 maailman johtajaa ja luultavasti yhteensä peräti viisi miljoonaa ihmistä. En ole roomalaiskatolinen enkä varmaan edes kunnon kristitty, mutta silti olen sitä mieltä, että paavi Johannes Paavali II ansaitsi tämän kaiken.
Tietysti katolinen kirkko ottaa siitä itselleen kaiken sen pr-arvon minkä suinkin saa, ja suureelliset seremoniat ovat sen mukaiset. Ne voi kuitenkin jättää omaan arvoonsa ja kiinnittää huomiota oleelliseen.
Rooman lehtikioskien seinille on ripustettu vaikuttava juliste, jossa tervehtivät toisiaan äiti Teresa ja paavi Johannes Paavali II. Heidän katseistaan kuvastuu täydellinen yhteys, kuin jostakin yhteisestä, ylemmästä päämäärästä, jota kumpikin on toteuttanut tahollaan koko elämänsä ajan.
Pienen aavistuksen siitä jostakin sain kokea viikko sitten lauantai-iltana Pietarinaukiolla - kokemus, jota en koskaan unohda ja josta olen hyvin kiitollinen. Illan tv-suorassa olin yrittänyt tulkita edes jonkinlaisella selkokielellä Vatikaanin niukkaa tiedotetta paavin tilasta ja olin jo poistumassa Vatikaanista. Mieleeni juolahti kuitenkin, että nyt saattaisi olla paavin viimeinen yö; hän todennäköisesti haluaisi lähteä pyhänä päivänä ja tietoisena siitä, että hänelle niin tuttu aukio oli täynnä saattajia.
Käännyin takaisin ja palasin Pietarin aukiolle, jonne oli kerääntynyt kymmeniä tuhansia ihmisiä jo toisena peräkkäisenä yönä. Tässä ei ollut kyse mistään katolisen kirkon hienoista seremonioista, vaan ihmiset halusivat vain tulla paikalle täysin oma-aloitteisesti saattelemaan viimeiselle matkalle heille tärkeää ihmistä. Paikalla oli paljon nuoria ja kokonaisia perheitä lapsineen.
Vain hetki sen jälkeen kun olin palannut aukiolle Vatikaanin edustaja tuli kertomaan kansanjoukoille, että Jumala oli kutsunut Johannes Paavali II:n kotiin. Aukiolla kävi kohahdus, monet ihmiset lankesivat välittömästi maahan polvilleen, monet itkivät, kaikilla oli kyyneleet silmissä. Paikalla oli erilaisia ryhmiä: osa alkoi rukoilla yhteen ääneen, osa laulaa hiljaa, jotkut lukivat Raamatun tekstejä. He tekivät sen hiljaa ja hartaasti. Täysin improvisoitu hartaustilaisuus jatkui tuntikaupalla pitkälle yöhön, ja väkijoukko vain lisääntyi, kun tieto paavin kuolemasta levisi.
Tunnelma oli ainutlaatuinen ja sanoinkuvaamaton. Olen aina pitänyt katolisia vähän ulkokultaisina, mutta en pidä enää. Selvästi nämä ihmiset kurottivat aidosti kohti jotakin suurempaa ja halusivat siten saatella paavia, jonka he tiesivät poikkeukselliseksi.
Paavi Johannes Paavali II oli nykyhistorian ensimmäinen geopoliittinen paavi. Hänen roolinsa kommunismin kaatajana on tunnettu, rauhan miehenä hän vastusti muun muassa Irakin sotaa, hän oli huolestunut hallitsemattomasta globalisaatiosta jne.
Mutta sen lisäksi nyt syntynyt ilmiö heijastaa samaa, mitä edusti prinsessa Diana, joka sanoi haluavansa olla sydänten prinsessa. Tämä paavi oli sydänten paavi. Hän ei halunnut olla kirkkoruhtinas, vaan laskeutua tavallisen kansan tasolle. Ja vaikka kaikki eivät olleet samaa mieltä hänen vanhakantaisista opeistaan, kaikki kunnioittivat häntä siksi, että he tiesivät hänen itse elävän ankaran vakaumuksensa mukaan.
Tätä humaania ja karismaattista paavia tulivat tapaamaan hänen eläessään kaikki maailman johtajat baptisti Bushia myöten. Luterilaisen Suomen johtajat tulevat paikalle vasta nyt, kun se on myöhäistä.