Turkkilainen Menderes-joki on antanut nimen meanderoinnille, joka tarkoittaa joen mutkittelua mukaan. Tarkasti ottaen meanderi tarkoittaa kaarta, joka aiheutuu säännöllisestä hitaasti virtaavan vuolteen ja virtauksen toispuolisesta kulumisesta eli eroosiosta.
Lähes kaikissa maailman joissa on havaittavissa jonkin asteista mutkittelua, mutta suuren mittakaavan meanderointi on harvinaista Pohjoismaissa ja siten myös Suomessa. Suomi on noin 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden takia jokien mutkittelun kannalta huonoa aluetta, sillä paksuja sedimenttikerroksia ei ole riittävästi ohuen maaperän takia.
Suomessa peruskallio on kovaa ja kiteistä, ja suurin osa siitä on lähellä maanpintaa tai jopa näkyvissä. Tästä syystä vesi ei pysty uurtamaan kovaan kallioon mutkia, vaan virtaa suoraan painovoiman vaikutuksesta. Jos kallioperä ei ole esteenä veden virtaukselle, pysäyttää kivinen moreenipeite viimeistään jokien mutkittelun.
Pohjoisen joissa
parhaat meanderit
Jokiuoman meanderointia tapahtuu alueilla, joilla on laajat ja paksut lajittuneen hienoaineksen (hiekka, hieta, hiesu) kerrokset. Jokiuoman alustan on oltava lisäksi hyvin loiva.
Tämä aiheuttaa sen, että veden virtaamisnopeus hidastuu, jolloin vedellä "on aikaa mutkitella" ja sen mukana kulkeutuva sedimenttilasti pystyy laskeutumaan jokiuoman pohjalle muodostaen vallimaisia meanderisärkkiä. Suomessa monilla tasaisten ja savikkoisten peltoalueiden joissa on heikkoa meanderointia, mutta suuria meanderijokia on ainoastaan Pohjois-Suomessa.
Jokiuomassa maanvieremiä
Peltoalueiden meanderijoet kulkevat tyypillisesti melko syvässä ja jyrkkärinteisessä uomassa, ja uomien rinteillä voi havaita muun muassa äskettäin tapahtuneita painovoiman aiheuttamia vetisen aineksen maanvieremiä.
Mutkittelun kannalta edustavimmat joet ovat Oulankajoki, Kitkajoki, Pulmankijoki, Ivalojoki, Luiro, Lutto, Nuortti ja Jauru. Myös Tenojoen, Kemijoen, Torniojoen sekä Ounasjoen varrella on meanderointia, joskaan ei yhtä selkeitä mitä edellä mainituilla.
Pohjois-Suomenkaan meanderijoet eivät kuitenkaan vedä vertoja esimerkiksi Pohjois-Amerikan Mississippi-joen mutkitteluun.
Oulankajokea
tutkittu kauan
Oulankajoki on parhaimpia meanderijokia Suomessa ja Pohjoismaidenkin mittapuun mukaan varteenotettava retkeilykohde. Oululainen maantieteilijä Leo Koutaniemi tutki Oulankajoen meandereita 1970-90 luvuilla, ja hän havaitsi johdonmukaista kehitystä jokiuomassa.
Oulankajoen laakso on hyvin suora, kapea ja tasaleveä, ja sen pohja viettää noin 0,3 metriä kilometrillä. Meanderointia esiintyy kun vesi alkaa erodoida jokiuoman ulkosyrjää, jolloin sen seinämästä irtoaa useita tonneja hienoa ainesta. Jokiuoman ulkosyrjässä veden virtausnopeus on kaikkein suurinta, sillä siinä on kaikkein syvintä.
Aines ajautuu veteen, josta se kulkeutuu veden mukana joen matalalle ja hitaasti virtaavalle suojasivulle muodostaen metrien paksuisia meanderisärkkiä. Oulankajoen ulkosyrjille on muodostunut noin 20-30 metriä korkeat jyrkkäreunaiset törmät eroosion vaikutuksesta.
Jyrkkyyden takia hiekka-ainesta ja muuta ainesta, kuten yksittäisiä puita, valuu painovoiman vaikutuksesta kaiken aikaa alas jokeen.
Joen suojasivun meanderisärkät ovat monesti kasvittomia tai vähäisen kasvillisuuden peittämiä. Tämä kertoo siitä, että meanderit muuttavat paikkaansa jokiuomassa vähän väliä riippuen erityisesti veden määrästä, sen virtaamasta sekä sedimenttimäärästä vedessä.
Sisämaahan mentäessä särkän kasvillisuus lisääntyy ja monipuolistuu, mukaan tulevat pajut ja koivut sekä viimein metsäkasvillisuutta osoittavat männyt.
Mutkat
suoriksi
Jokien meanderointi on hyvin dynaaminen prosessi. Suuret jokiuomat ovat muuttaneet vuosisatojen aikana useasti kulkuaan. Jokilaaksossa voi olla merkkejä aikaisemmista jokiuoman kulku-urista.
Jos jokiuoman vesimäärä ja virtausnopeus sateiden vaikutuksesta lisääntyy, voi yksittäinen meanderisärkkä ajautua tulvan alle. Tällöin on hyvin todennäköistä, että jokieroosio voimistuu särkän reunalla, jolloin joki alkaakin virrata meanderin päälle.
Jos sateet jatkossa vähentyvät, laskee joen vedenpinta, jolloin vettä ei pystykään enää virtaamaan muualla kuin särkän suojapuolella. Tällöin on muodostunut edellisen jokiuoman kohdalla makkarajärvi.
Suurten jokilaaksojen peruskarttoja katsellessa on mahdollista havaita sirppimäisiä lampia tai kasvipeitteisiä painanteita jokiuoman viereisessä sisämaassa. Makkarajärvien sijaintia ja niiden ominaisuuksia tutkiessa on mahdollista selvittää muinaisen joen kulkua ja sen sijaintia.