Jo Stan­ces­sa jytisee funk

Johanna Förstin luoman kuvitteellisen laulajan Jo Stancen kotikutoinen levy on funkahtavan Suomi-soulin iloista juhlaa. Lukemattomissa covermusiikki- ja bileyhtyeissä laulanut Johanna Försti suuntaa persoonallisen kotikutoisella Jo Stance -levyllä 1960-luvun mustan soulmusiikin sykkivään hetteikköön.

Johanna Försti työsti laulaja Jo Stancen debyyttilevyn Kaustisen musiikkilukiosta tutun kollegan rumpali Teppo Mäkysen kanssa tämän kotistudiossa. "Koetimme saada tallennettua levylle kaikki ne kaiut, jotka vain seinistä irti saimme", kolme viikkoa sitten Pori Jazzissa luomanaan kuvitteellisena soul-artisti Jo Stancena esiintynyt Försti kertoo.
Johanna Försti työsti laulaja Jo Stancen debyyttilevyn Kaustisen musiikkilukiosta tutun kollegan rumpali Teppo Mäkysen kanssa tämän kotistudiossa. "Koetimme saada tallennettua levylle kaikki ne kaiut, jotka vain seinistä irti saimme", kolme viikkoa sitten Pori Jazzissa luomanaan kuvitteellisena soul-artisti Jo Stancena esiintynyt Försti kertoo.

Lukemattomissa covermusiikki- ja bileyhtyeissä laulanut Johanna Försti suuntaa persoonallisen kotikutoisella Jo Stance -levyllä 1960-luvun mustan soulmusiikin sykkivään hetteikköön.

"Soul on ollut aina lähellä minua ja musiikkikuvioissani mukana", Försti tunnustaa.

Rumpali Teppo Mäkysen tuottaman levyn kokonaissoundi on yhtenäinen ja kimmoisa.

"Minä soitan puolet levyn bassoraidoista ja yhdessä biisissä kitarat, Teppo puhaltimia lukuun ottamatta kaikki muut instrumentit", Försti jatkaa.

Laulut taas polveilevat tyylillisesti moneen suuntaan aina 1960-luvun rapeasta tyttöyhtyesoundeista Stevie Wonderin laulujen kaltaiseen iloitteluun ja jopa Björk-tyyliseen sameana nakuttavaan triphopiin.

"Kappaleissa on monenlaisia tyylejä ja tunnelmia, ja siksi oli mahtavaa, että Teppo sai luotua levylle persoonallisen äänimaiseman, joka on juuri se levyn läpi kulkeva punainen lanka", Försti mittailee.

Mustan soulin, sekä siitä erillisiksi haaroiksi kasvaneiden funkin, diskon ja myöhemmin hiphopin, potku on aina perustunut siihen, että rytmiä lyödään musiikissa ensimmäisellä, ei toisella tai kolmannella tahdilla.

1970-luvun alun funk-yhtyeiden, kuten Funkadelicin ja Parliamentin, tai edesmenneiden, liki oopperamaisiin mittoihin paisunutta seksi-soulia tulkinneiden Barry Whiten ja Isaac Hayesin musiikissa rytmiikka jalostui ehkä kaikkein pisimmälle.

"Funkissa kompin ykkösen on oltava iskevä ja vahva", Försti tiivistää.

Lue lisää keskiviikon Kalevasta.

Ilmoita asiavirheestä