petri.hakkarainen@kaleva.fi
Syksyn 2004 kunnallisvaaleissa uurnille viitsi vaivautua 58,6 prosenttia äänestäjistä. Osuus on huolestuttavan pieni, mutta lokakuussa pidettävissä kuntavaaleissa se saattaa laskea edelleen.
Tuoreehkon kyselyn mukaan omaa valtuutettua valitsemaan olisi lähdössä peräti 67 prosenttia kansalaisista, mutta tulos on jo ehditty ampua alas useammaltakin suunnalta. Gallupissa on helppo kertoa äänestävänsä, mutta vielä helpompaa on jäädä äänestyksen alkaessa kotiin.
Eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen ennätti jo etukäteen manata tulevan huonon äänestysaktiivisuuden Ilkka Kanervan näppäräsormisuuden syyksi, mutta eihän Ilen tekstipäästöjä syksyllä enää edes muisteta. Äänestämättä jättäminen ei ole uljasta protestointia nykypolitiikan kökköilyä vastaan, vaan laiskaa välinpitämättömyyttä.
Äkkiä ajateltuna kunnallispolitiikka on tylsää, ja käsitys vahvistuu keskimääräistä valtuuston kokousta seuratessa. Kuitenkin juuri nyt pitäisi miettiä erityisen tarkkaan, kenelle äänensä antaa. Jokaisessa kunnassa mylläävät sellaiset muutokset, että asioihin kannattaa olla itse vaikuttamassa, ainakin vaalien kautta.
Päivähoito, koulut, vanhusten asiat, nuorten harrastusmahdollisuudet, kulttuuripalvelut ja yritysten tukeminen ovat yhä aika lailla kuntapäättäjien hyppysissä. Näistä keskustellaan usein myös baariparlamenteissa ja toriturinoissa, mutta liian usein vasta sitten, kun päätökset on jo tehty.
Ensi vuoden alussa neljän vuoden urakkansa aloittavista valtuutetuista aika moni pääsee tai joutuu ottamaan kantaa kuntaliitokseen. Tähän mennessä päätetyt liitot kun ovat vasta hiljaista alkusoittoa tulossa olevaan häämarssipauhuun.
Sopivaksi arvelemaltaan ehdokkaalta kannattaisi ainakin vielä itsenäisinä sinnittelevissä pikkukunnissa kysäistä, onko hän valmis kuntakimppaan vai pitääkö hän kaikin keinoin kiinni omista rajoista ja vaakunasta.
Kuntaliitokset järisyttävät valtuustokenttää. Valtuutettujen määrä vähenee, päättäjä siirtyy kauemmas eikä omalta kylältä yllä kuntaparlamenttiin enää välttämättä ketään.
Päätösvallan uusjako kuntaliitosten yhteydessä on parhaimmillaan kuntademokratialle kuin raikas kevätsade, huonoimmillaan kuin näivettävä happolaskeuma. Äänioikeutettu voi katsoa itsellensä tärkeiden asioiden puolustamisen entistäkin tärkeämmäksi, tai sitten hän kokee uuden suurkunnan niin etäiseksi, että äänestäminen on turhaa.
Professori Matti Wiberg on todennut, että kunnissa rehottaa kaverivalta. Muutamien vahvojen päättäjien porukka elää itsetyytyväisyyden ruokkimassa järkiavioliitossa yli puoluerajojen. Valtuustoon täytteenä istuvat joomiehet ja nyökkäilijänaiset eivät näiden yleensä noin viisikymppisten miesten näkemyksiä uskalla isommin epäillä.
Kaverijuntan junailemat päätökset syntyvät usein sujuvasti, mutta kovin uutta ja rohkeaa harvainvalta ei välttämättä luo. Aina ei vallan ytimessä suinkaan roikuta oman edun tai vallan himon takia, vaan itsekritiikittömän vastuuntunnon jumiuttamina.
Samasta syystä koetaan vallan luisuneen kunnissa virkamiehille. Pitkään pallillaan istunut kuntapomo tuntee työsarkansa niin hyvin, että hän kokee jyräävää auktoriteettia käyttäessään vain toimivansa kuntalaisten parhaaksi. Joskus niin voi ollakin, usein ei.
Jos ehdokkuus kiinnostaa, kannattaa olla 50-vuotias mies. Heitä valittiin viime vaaleissa eniten.