Suomalaiselle "jenkki" on lievästi pilkallinen ilmaus amerikkalaisesta. Saksalaisille vastaava sana on "Ami". Kun Yhdysvaltain sotilaita on vaadittu Saksan rauhanliikkeen mielenosoituksissa painumaan kotiinsa, on asia ilmaistu saksan- ja englanninkielen sekoituksella "Ami go home!".
Nyt tuo vaatimus on toteutumassa. "Ami goes home". Ei tosin heti eikä kertarysäyksellä eivätkä edes kaikki. Mutta suurin osa Saksassa olevista amerikkalaissotilaista kotiutetaan, jos presidentti George W. Bushin ilmoittama suunnitelma toteutuu.
Bushin demokraattinen haastaja John Kerry on tosin luvannut perua kotiutuspäätöksen, jos tulee valituksi. Tätä lausuntoa voi epäillä samoin kuin kaikkia muita vaalitaistelun tiimellyksessä lausuttua. Yhdysvaltain massiiviselle läsnäololle Euroopan sydämessä ei nimittäin ole enää mitään perusteita. Kylmä sota on ajat sitten ohi, kommunismin uhkaa ei enää ole eivätkä venäläispanssarit ole vyörymässä länttä kohti.
Neuvostoliiton loppuaikoina Länsi-Saksassa majaili neljännesmiljoona amerikkalaissotilasta. Viime vuosikymmenellä määrä putosi kolmasosaan ja loputkin lähtevät ennemmin tai myöhemmin. Saksaan voi jäädä jonkin symbolinen määrä amerikkalaisia ja ehkä Euroopan toimintojen komentokeskuskin, mutta tärkeät tukikohdat siirtynevät muualle, luultavasti Naton uusiin itäeurooppalaisiin jäsenmaihin. Varsinkin Romanian ja Bulgarian strateginen sijainti on hyvä Lähi-idän ruutikattilan vieressä.
Länsi-Saksaan sijoitetut amerikkalaissotilaat olivat alussa puhtaita miehitysjoukkoja, tae siitä, ettei kansallissosialistinen kummitus nouse haudastaan.
Pian kuitenkin tärkeimmäksi tehtäväksi nousi Neuvostoliiton piteleminen aisoissa. Siinä sivusssa (länsi)saksalaisia talutettiin demokratian polulle ja annettiin havainto-opetusta läntisen elämänmuodon paremmuudesta. Amerikkalaiskasarmien aitojen sisäpuolella oli suuremmat kaupat, hienommat uimahallit ja paremmat jazzkonsertit kuin maailmansodan raunioittamissa saksalaiskaupingeissa. Kun eräs Elvis Aaron Presley kuuliaisena amerikkalaisena saapui vuonna 1958 suorittamaan asepalvelustaan Saksaan, oli se eräänlaista kulttuurista Marshall-apua jaloilleen nousevalle Liittotasavallalle.
Länsi-Saksan puolueet eivät piskuisia sirpalepuolueita lukuunottamatta koskaan asettaneet amerikkalaisten läsnäoloa kyseenalaiseksi. Se oli päinvastoin samanlainen ulkopoliittinen mantra kuin YYA-sopimus aikanaan Suomessa.
Vietnamin sota ja 1980-luvun taitteessa Länsi-Saksaan tuodut Pershing-ydinohjukset muuttivat asenteita varsinkin nuorison keskuudessa. Todellinen muutos tuli kuitenkin vasta Euroopan suurten mullistusten myötä. Amerikkalaiset kasarmit alkoivat tyhjentyä 1990-luvun alussa ilman että sitä Saksan ulkopuolella kunnolla edes huomattiin. Bushin päätös on oikeastaan viimeinen askel tässä kehityksessä, jonkinlainen päätepiste toisen maailmansodan jälkeiselle aikakaudelle.
Tämän kirjoittaja näki joskus 1980-luvulla Rhönin vuorilla Saksojen rajalla, kuinka amerikkalainen helikopteri laskeutui yhdelle turistien suosimalle näköalapaikalle, josta saattoi katsella kiikarilla DDR:n puolelle. Jenkkisotilas nousi kopterista, haki makkarakojusta muutaman bratwurstin ja lensi tiehensä. Bratwurstit tiedettiin kojussa erityisen herkullisiksi. Tänään amerikkalaissotilaita lennätetään Saksan tukikohdista Irakiin.