Kukapa ei Boris Jeltsiniä tunnistaisi: seisomassa panssarin päällä, twistaamassa, johtamassa humalapäissään sotilassoittokuntaa ja köpöttelemässä karvalakki päässä. Kaikki nämä tuokiokuvat ovat tosia. Jälkikäteen ne tuntuvat huvittavilta, säälittäviltäkin. Ne eivät ole silti koko totuus.
Historialla on herkullista spekuloida. Entä jos Jeltsiniä ei olisi ollut? Olisiko Neuvostoliitto yhä olemassa, olisivatko Viro, Latvia ja Liettua itsenäisiä? Olisiko Suomi EU:ssa ja töpselikytkennän päässä Natosta?
On mahdotonta arvioida grammalleen yksilöiden painoarvoa historian suurissa hetkissä. On silti tuskin väärin olettaa, että jos Jeltsin ei olisi noussut maanantaina aamupäivällä 19. elokuuta 1991 panssarin päälle Moskovan Valkoisen talon edessä tuomitsemaan vallankaappausta, maailma ei olisi läheskään sellainen kuin se nyt on.
Neuvostoliiton lähtöloitsun aloitti Mihail Gorbatshov, mutta Jeltsin pani sen toimeen. Gorbatshov halusi uudistaa, mutta hän ei nähnyt ajoissa, että neuvostojärjestelmä oli läpimätä. Jeltsinkin oli vanhan liiton kasvatti, mutta hänen silmänsä avautuivat. Herroissa oli myös se ero, että omat kansalaiset pitivät Jeltsinistä, mutta eivät Gorbatshovista. Ulkomailla oli päinvastoin.
Venäjällä ei ole ikinä ollut eikä kenties tulekaan demokratiaa niin kuin sen ymmärrämme. Vaikka Jeltsinin aika oli yhtä kaaosta, se on yli tuhatvuotisen valtion demokraattisin ajanjakso. Hänet valittiin Venäjän 1. presidentiksi kesäkuussa 1991 vaaleissa, jotka olivat niissä oloissa demokraattiset. Hän sai jo avauskierroksella 57 prosenttia äänistä.
Kun Neuvostoliitto teki kuolemaa, ulkomaailma pelkäsi pakolaistulvaa, sisällissotaa ja verilöylyjä. Mikään näistä uhkakuvista ei toteutunut. Tästä suuri ansio kuuluu Jeltsinille, joka ei yrittänytkään pönkittää savijaloiltaan pudonnutta jättiläistä. Sitä olisi voinut edes yrittää vain väkivallalla.
Joskus on olemassa vain huonoja vaihtoehtoja. Yksi tällainen oli 1993, jolloin Jeltsinin vastustajat nousivat avoimeen aseelliseen kapinaan. Historian suurta ironiaa on, että hän määräsi panssarit ampumaan samaista Valkoista taloa. Vaihtoehto olisi ollut paljon huonompi: kommunistit olisivat voineet palata valtaan. Yhtä lailla 1996 Jeltsin löi presidentinvaalien toisella kierroksella luun kurkkuun kommunistien Gennadi Zjuganoville. Sekin oli huonoista vaihtoehdoista parempi.
Jeltsinillä oli tukku heikkouksia, ja hän teki käsittämättömiä virheitä. Persous viinalle on venäläismiehen ikiaikainen perisynti, niin Jeltsininkin. Hän aloitti sodan Tshetsheniassa, päästi oligarkit vallan ytimeen ja salli valtion omaisuuden kahminnan. Hän on jälkikäteen nimennyt Tshetshenian sodan suurimmaksi virheekseen. Odottaako joku, että seuraaja Vladimir Putin tunnustaisi tällaista?
Salli Jeltsin paljon muutakin. Poliittinen oppositio oli todellinen ja kirjaimellisesti vaarallinen vaihtoehto. Putinin kaudella oppositio-sanan ympärille on kirjoitettava lainausmerkit.
Jeltsinin aikana Venäjän talous oli yhtä kriisiä. Se teki hänestä epäsuositun. Putinin suosio perustuu talouskasvuun ja vakauteen. Jeltsinin kauden syvimmän kriisin aikaan raakaöljyn hinta oli pohjalukemissa. Nyt se on huippulukemissa.
Tiedotusvälineet eivät olleet Jeltsinin aikana Kremlin talutusnuorassa, toisin kuin nyt. Duuma hyväksyi äsken politiikan "ääri-ilmiöitä" koskevan lain. Jos syyllistyy poliittiseen tai ideologiseen vandalismiin, voi saada jopa kolme vuotta vankeutta. The New York Times -lehti kertoi äsken, mihin Venäjän suurimman yksityisen radioasemaverkon siirtyminen uusille, Kremliä lähellä oleville omistajille on johtanut. Uusi toimituspoliittinen linja on, että Venäjä-uutisista vähintään puolet täytyy olla "myönteisiä" ja ettei oppositiojohtajia saa mainita.
Entäpä sitten Jeltsin ja Suomi? Vierailullaan heinäkuussa 1992 Jeltsin sanoi suoraan, että itänaapuri oli puuttunut Suomen sisäisiin asioihin ja ettei "tämäntapaisten tekojen varjoa" enää tule Suomen ja Venäjän suhteiden ylle. Samaten hän myönsi, että Josif Stalinin diktatuuri vei Suomelta Karjalan. Palautukseen Jeltsinkään ei ollut valmis. Joka tapauksessa poikkeuksellisia sanoja, joita ei ollut ennen ja sen koommin kuultu, tuskin kuullaankaan.
Jeltsin luopui ensimmäisenä Kremlin johtajana vapaaehtoisesti vallasta. Siinä on haastetta Putinille, jonka Jeltsin nosti seuraajakseen. Venäjän vähäväkisessä oppositiossa tätä ratkaisua pidetään Jeltsinin suurimpana virheenä.