Kun presidentti Martti Ahtisaari vieraili Kremlissä toukokuussa 1994, isäntänä oli presidentti Boris Jeltsin. Häneltä kysyttiin talvisodasta. Jeltsin vastasi: ”Hyökkäys oli Stalinin rikos Suomea vastaan.”
Vajaat 19 vuotta myöhemmin presidentti Vladimir Putin, Jeltsinin itsensä valitsema seuraaja, sanoi venäläisille sotahistorioitsijoille, että talvisodan motiivi oli bolševikkien halu ”korjata historialliset virheet, joita tehtiin vuonna 1917”.
Putin sanoi lisäksi, että koska Suomen raja oli tuolloin 17–20 kilometrin päässä Pietarista, se oli uhka viiden miljoonan asukkaan kaupungille.
Tällä puolen rajaa on syytä olla provosoitumatta. Korjataan kuitenkin näin alkajaisiksi Putinin asiavirheet.
Putin ilmeisesti viittasi historiallisilla virheillä vuonna 1920 solmittuun Tarton rauhansopimukseen eikä vuoteen 1917.
Tarton rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti vuoden 1812 historialliset rajat. Tekikö alkuperäisen Putinin tarkoittaman ”virheen” itse asiassa jo keisari Aleksanteri I, Suomen suuriruhtinas?
Mutta jos Putin tarkoitti todellakin, että bolševikit halusivat korjata nimenomaan 1917 tehtyjä historiallisia virheitä, tällä puolen rajaa olisi syytä provosoitua.
Miksi? No siksi, että juuri valtaan nousseet bolševikit tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosien 1917–18 taitteessa.
Arkistoista on kyllä löytynyt todisteita, että Stalin olisi mielellään korjannut tämän ”virheen” ja vallannut saman tien koko Suomen. Stalin oli itse tekemässä tätä ”virhettä”, kun hän allekirjoitti yhtenä Suomen itsenäisyyden tunnustaneen asiakirjan.
Toiseksi Suomen rajalta oli matkaa Pietariin lähes 40 eikä Putinin mainitsemat 17–20 kilometriä.
Putinille on kunniaksi, että hän mainitsi Venäjän talvisodan hyökkääjäksi. Äskettäin Venäjällä alettiin esittää televisiosarjaa, jossa ei kerrota, kumpi osapuoli ampui sodan aloittaneet Mainilan laukaukset.
Tulipahan Putinin lausunnosta selväksi sekin, että kun suurvalta katsoi rajan olevan väärässä paikassa, se halusi siirtää sen itselleen parempaan paikkaan.
No, soromnoo. Kukapa nyt niitä historian kaikkia kiemuroita muistaisi tai jokaista kilometriä mittaisi. Näitä knoppeja kiinnostavampaa onkin se, mistä päin tuuli nyt oikein puhaltaa Venäjällä.
On syytä palata Jeltsiniin. Jo 1992 hän sanoi Suomessa, että itänaapurilla on ollut tapana puuttua Suomen asioihin. Hän myös lupasi, ettei Suomen ja Venäjän suhteiden ylle nouse enää koskaan tällaista varjoa.
Uuden suunnan aloitti neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov. Finlandia-talon täysi sali puhkesi aplodeihin, kun hän sanoi vuonna 1989: ”Tervehdin puolueetonta Suomea.”
Gorbatšovin ja Jeltsinin lausuntojen aikaan neuvostoimperiumi oli joko hajoamassa tai jo hajonnut, suurvalta oli kontallaan – ja samalla myös rehellisimmillään. Tuollaisina heikkoina hetkinä tulee helposti puhuneeksi ”pehmeitä”.
Eikä Jeltsinkään aina ”pehmeitä” puhunut. Muistan kuin eilisen päivän kesältä 1992 hänen Kremlissä antamansa vastauksen kysymykseen Karjalan palauttamisesta. ”Karjala on osa Venäjää ja pysyy osana Venäjää”, vastaus kuului.
Putinin aikana Venäjä on alkanut vahvistua. Sen äänensävy on alkanut kuulostaa yhä vanhemmalta – ja yhä tutummalta ja neuvostoliittolaisemmalta. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Sen verran voisi kuitenkin kainosti pyytää, että historia jätettäisiin Venäjälläkin historioitsijoille. On nimittäin varmaa, etteivät sen johtajien lausahdukset voi olla vaikuttamatta historioitsijoihin.
Venäjällä historia on perinteisesti osa politiikkaa. Ja kun Venäjän poliittiset suhdanteet ovat heitelleet laidasta laitaan, historian suhdanteet ovat heitelleet yhtä lailla.
Tämä heiluriliike näyttää jatkuvan eikä se koske vain Venäjää ja Suomea, vaan kaikkea, ennen kaikkea Venäjän omaa historiaa. Maa, joka ei ole sinut menneisyytensä kanssa ei ole sinut nykyisyytensä kanssa.