Tietokirja Taava Koskinen (toim.): Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit ja persoonat. SKS 2006. Taava Koskinen on toimittanut erinomaisen teoksen, jossa tusinan verran kirjoittajia pohtii nerouden eri puolia.
Artikkelikokoelmassa ei pitäydytä pelkästään nerouden käsitteen analysointiin - se on oikeastaan sivuseikka. Kirjassa selvitetään, ketä neroja on Suomessa ollut, miten media ja neroksi julistetut itse vaikuttavat omaan nerokuvaansa.
Samalla pohditaan, miten verkottuminen ja postmodernismi hapattavat nerokulttia. Lisäksi otetaan esille ikuinen kysymys neron sukupuolesta.
Kuten kaikki teoksen kirjoittajat korostavat, Immanuel Kantin vuonna 1790 ilmestynyt klassikko Arvostelukyvyn kritiikki naulasi kiinni romantiikan ja vielä 1900-luvullakin totena pidetyn nerokäsityksen, vaikka ilmiö oli tuttu jo antiikin filosofiassa.
Kantin mukaan nerous oli synnynnäistä. Se oli kuin tiedostamaton voima, joka auttoi taiteilijaa luomaan ainutkertaisia, originaaleja teoksia.
Vaikka nerous edellytti naisellisiksi määriteltyjen ominaisuuksien mukanaoloa, suuri taide liitettiin miehiseen luovuuteen ja nerous oli ainoastaan miehelle mahdollinen rooli.
1900-luvun nerokulttiin toi oman osansa Otto Weininger, joka kartoitti 1903 ilmestyneessä teoksessaan Sukupuoli ja luonne sukupuolen ja luonteen välisiä yhteyksiä.
Livia Hekanaho referoi Weiningeriä, mutta ottaa myös esille Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän lesbosuhteen ja pohtii sukupuolisuuden ja nerouden suhdetta.
Pirkko Moisala taas tuo esille sen, miten naissäveltäjän on vaikea päästä nerogalleriaan. Esimerkkinä on Kaija Saariaho.
Sibeliukselta galleriaan nouseminen onnistui, mutta oliko hän nero samalla tavalla kuin suuret klassiset taidemusiikin säveltäjät, esimerkiksi Mozart tai Beethoven?
Jukka Sarjala tarkastelee Sibelius-kulttia ja kansallissäveltäjämme laatua erilaisista, osittain myös kriittisistä näkökulmista. Saksa ja esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan esteetikko Theodor Adorno eivät pitäneet Sibeliusta minään, mutta tarkastelivatko he häntä saksalaiskeskeisen musiikkinäkökulman valossa?
Sibelius itse korosti mielellään nerouttaan, ja näin teki koko suomalainen media. Musiikkitutkijat Erik Tawaststjerna etunenässä varjelivat mustasukkaisesti sankarinsa mainetta.
Sibeliuksen nerouden asettaminen kyseenalaiseksi loukkaa koko suomalaista identiteettiä.
Tytti Soila analysoi sitä, miten nerokuvaa rakennetaan nykyaikaisessa mediaympäristössä. Soila käyttää esimerkkinään ruotsalaista elokuvaohjaajaa Mai Zetterlingiä mutta ottaa esille myös Aki Kaurismäen, joka sopii hyvin romantiikan neromyyttiin.
Onhan Kaurismäki itsekin ollut luomassa kuvaa yksinäisestä ja arvoituksellisesta älyköstä, joka kärsii omien elokuvahahmojensa tavoin ja oikeastaan meidän kaikkien puolesta.
Olisi mielenkiintoista tutkia, mitä strategioita elokuvaohjaaja Olli Saarela noudattaa, yrittääkö hän luoda ympärilleen nerokulttia?
Miten nerous muuttuu verkottuvassa yhteiskunnassa? Tere Vadén näkee, että nykyajan (verkko)taideteoksilla on usein kollektiivinen tekijä.
Taideteos koostuu viittauksista ja sitaateista. Virtuaalitodellisuudessa liikkuvat luovat ihmiset olettavat, että kaikki on vapaasti lainattavissa. Siksi he vastustavat perinteistä tekijyyteen ja nerouteen perustuvaa tekijänoikeuslainsäädäntöä.
Kirjoituksia neroudesta on mielenkiintoinen esseekokoelma.
Siitä löytyy paljon toistoa - kirjoittajat palautuvat aina esimerkiksi Michel Foucaultiin, Kantiin, Jean Baudrillardiin tai Weiningeriin. Harri Kalhan artikkeli Pablo Picassosta on hauskaa luettavaa.
Jotkut kirjoittavat vähän aiheen vierestä. Pääasia on, että neroutta tarkastellaan uusista tuoreista näkökulmista.