Kuvanveistäjä Anja Juurikkala on edesmenneen akateemikko Oskari Jauhiaisen oppilas, joka mm. viimeisteli mestariltaan keskeneräiseksi jääneen Haravatytön. Ei siis mikään ihme, että juuri Juurikkala kutsuttiin akateemikon synnyinpitäjään Kiiminkiin pitämään juhlapuhetta perjantaina, Oskari Jauhiaisen 90-vuotispäivänä.
"Vanhemmat naisihmiset on sellaisia että ne voi sanoa mitä vaan", valisti nuorta Anjaa vuosikymmeniä sitten hänen heinolalaisisänsä. Isän opetuksen Juurikkala muisti juhlapuhetta valmistellessaan eikä siis turhia hymistellyt kuvaillessaan vaikeuksia, joita hänen mestarillaan riitti ennen ja jälkeen akateemikon tittelin.
"Ajan myötä Oskari Jauhiaisen arvo tulee vain nousemaan. Olen kuullut nykymodernistinkin sanovan, että Suomen paras veistos on Mikael Agricola Turun tuomiokirkon edessä." Nykymodernistiksi, joka pisti Suomen kuvanveistotaidetta kohdalleen, Juurikkala paljasti kuvanveistäjä Pekka Kauhasen. Hän määritteli omaa mestariaan:
"Oskarilla oli hyvä maku. Se mitä Oskarissa ihailin erikoisesti, oli, että hänen työnsä olivat karuja. Minkäänlainen makeus ei Oskarilla tullut kysymykseen. Wäinö Aaltonenkin sortui mielestäni joskus makeuteen mutta Oskari ei koskaan. Oskarin työt olivat hänen luonteensa mukaisia, karuja ja rehellisiä."
"Ei tässä
mikään muutu"
Jopa silloin, kun Jauhiainen nimitettiin akateemikoksi, tyyli säilyi. Juurikkala muistaa tämän istuneen Jollaksen talonsa rappusilla vanhoissa vaatteissaan ja sanoneen: "Perkele, ei tässä mikään muutu." Eikä muuttunut, nimitys ei noussut päähän.
"Lopussa on jalous", oli Jauhiaisella tapana sanoa, mikä Juurikkalan mukaan tarkoitti, että se on mestari, joka vie työnsä loppuun asti niin, ettei työ menetä mitään. "Moni pilaa työn ylityöskentelemällä", hän täsmensi.
Jauhiainen oli varsin kriittinen kollegoitaan kohtaan. Juurikkala kertoi esimerkkejä niin Eeva Ryynäsestä kuin AimoTukiaisestakin, johon kohdistuneen kriittisyyden hän itse tuntui jakavan.
Eeva Ryynäsen olisi pitänyt tehdä Jauhiaisen mielestä punahongan arvon mukaista taidetta, sillä punahonka oli Jauhiaisen mielestä niin hieno materiaali. "Ei ikihongasta pihlajanmarjoja."
Aimo Tukiainen, joka oli alunperin Jauhiaisen ystävä, syrjäytti tämän Kuvanveistäjäliiton auktoriteetin asemasta äänestämällä itse itseään Suomen Kulttuurirahastoon jakamaan elinikäisesti apurahoja. Kuvanveistäjät alkoivat hännystellä apurahojen toivossa Tukiaista, joka Juurikkalan mukaan vihasi Jauhiaista.
"Tukiaisella oli tapana maksaa huonoa palkkaa apulaisilleen ja palkan sijasta hän lupasi Wihurin apurahan", Juurikkala päästeli sekä kertoi, ettei Tukiainen suostunut suosittelemaan hänelle kulttuurirahaston apurahaa, koska hän oli Jauhiaisen oppilas.
"Viha Oskaria kohtaan oli niin suuri"
"Kun pyrin Taideteolliseen kuvanveiston opettajaksi, Heikki Häiväoja sanoi, ettei Oskarin oppilasta oteta Taideteollisuuskoulun opettajaksi. Minä yritin selittää, että olinhan minä Marino Marininkin oppilas. Ei se auttanut, viha Oskaria kohtaan oli niin suuri."
Keraamikkona aloittanut Juurikkala sai 1960-luvun alussa Oskari Jauhiaisen pääopettajakseen Suomen Taideakatemiasta. Jo silloin opettaja korosti, että luja muoto oli tärkeä.
"Mutta sitä ei saanut tehdä santapaperilla vaan muovailemalla."
Koulussa opettaessaan Oskari Jauhiainen oli yllyttänyt oppilaitaan suuttumaan. "Hän tarkoitti, että suuttuessaan ihminen näkee selvemmin", entinen oppilas selitti.
Kuvanveistäjäliittoon hyväksymiseen vaikutti noihin aikoihin se, että osasi tehdä hyvän muotokuvan. Mutta nykyään se ei ole enää tärkeää:
"Ihmettelen, että tilaajat usein tilaavat muotokuvan heikolta tekijältä. Haluavatko he todella huonoja muotokuvia? Yksi huono muotokuva ei niin herätä huomiota mutta kun niitä on paljon yhdessä, siitä tulee helposti kauhugalleria. Tulee helposti kammottava tunnelma näistä epäihmisistä." Esimerkkinään kauhugalleriasta Juurikkala mainitsi helsinkiläisen Laulumiesten talon.
Juurikkala lyttäsi käsityksen siitä, että hyviä abstrakteja töitä tekevä kuvataiteilija olisi myös hyvä muotokuvantekijä:
"Abstraktit taiteilijat eivät aina muotokuvissa onnistu, vallankin jos eivät ole saaneet opetusta."
Hän puhui siitä, miten kriitikot alkoivat yhteen aikaan kirjoittaa, että muotokuva on vanhanaikainen eikä sitä tarvita dokumenttina, koska valokuvauskone on keksitty. "Tällaista huudettiin vuosikausia, niin että nyt muotokuvan osaa enää tehdä Suomessa harva kuvanveistäjä", Juurikkala veti johtopäätökset.
Nykyiset arvostelijat eivät Juurikkalan mielestä kovin hyvin kuvanveistoa ymmärrä vaan juoksevat muotijuttujen ja sensaatioiden perässä ymmärtämättä, että vain tosi on pysyväistä.
Pian makkarat unohtuvat
Juurikkala kertoi käyneensä kesällä Mäntässä kuvataideviikoilla, jossa oli pronssiin valettuja makkaroita, sinappi oli unohtunut valamatta. Näyttelypalkinnon sai viisi tynnyriä, jotka aika ajoin kolisivat.
"Mitähän Oskari Jauhiainen olisi sanonut pronssimakkaroista ja tynnyreistä?" hän kyseli ja muistutti, että Jauhiaisen mukaan kuvanveistoaiheen tuli olla arvokas. Paras aihe oli elävä ihminen tai eläin.
"Ihmettelen, kuka jaksaa katsella makkaroita ja tynnyreitä pitkää aikaa, minulle kun on opetettu, että oikeaa taideteosta jaksaa katsella vaikka kuinka kauan", hän sanoi ja ennusti, että makkarat ja tynnyrit ovat muotijuttuja, jotka eivät kestä aikaa:
"Pian tulee toinen muoti ja makkarat unohtuvat."