Jättiläisen kokoinen heinäsuova syntyi hieman vahingossa Tyrnävällä heinäkuun helteillä 1970. Arvo Rekinen (syntynyt 1943) kertoo, että hänen oli aluksi tarkoitus tehdä suova vain yhden pellon heinille. Suovan valmistelussa Rekiselle tuli kuitenkin arviointivirhe. Ensiksi hän junttasi keskuspuun pystyyn ja sen ympärille puisen pohjan, joka pitää heinät erillään maan kosteudesta, juoksevasta vedestä ja jossa ilman pitää kiertää.
– Suovan pohjasta tuli liian laaja. Kävi lopulta niin, että sen pellon heinät eivät riittäneet ja jouduttiin ajamaan sivupellolta lisää heiniä, jotta saimme suovan valmiiksi.
Avuksi piti hakea myös pitkä puinen riuku ja kiinnittää se heinähangon varteen, jotta heinät ylettyi nostamaan ylös saakka.
– Siitä suovasta tuli sitten isoin mitä tehtiin, Rekinen sanoo.
Rekisillä oli karjatila Jokisillan kylällä. Tyrnävän lakeuksilla heilläkin oli parisenkymmentä heinälatoa, mutta parhaimpina kesinä ladot eivät riittäneet kaikkien heinien varastoimiseen.
Avuksi tehtiin vanhan mallin mukaisesti heinäsuovia, suuri heinäkekoja, joissa heinät aluksi kuivatettiin kesän yli, mutta myös varastoitiin talven ajan.
– Talvella haemme niistä aina muutaman kuorman kerrallaan karjasuojaan, Arvo Rekinen muistelee.
Minkäänlaista heinien paalauskonetta Rekisillä ei vielä ollut kesällä 1970. He jatkoivat suovantekoa kesään 1974 saakka, jolloin tilalle ostettiin toisen tilan kanssa puoliksi ensimmäinen kovapaalaaja. Laitteella kuivat heinät saatiin puristettua tiukkoihin narulla sidottuihin suorakulmioihin.
Arvo Rekinen muistelee, että uusi paalauslaite hankki nopeasti itse itsensä takaisin, sillä omistajien omien heinien lisäksi sillä paalattiin monen muunkin tilan heiniä. Sittemmin kovapaalaaja korvattiin pyöröpaalajalla, jolla heinää saatiin koottua säilöön pieneen tilaan ja aikaisempaa isommissa erissä.
Ensimmäinen traktori Rekisten tilalle hankittiin vuonna 1955, kun Arvo Rekisen isä Väinö Rekinen osti yhdessä naapurinsa kanssa Tšekkoslovakiassa valmistetun Zetorin. Se oli 25K-mallia, jonka prototyyppi oli tehty sodan jälkeen 1940-luvun lopulla.
Vuonna 1968 Rekiset vaihtoivat traktorin saksalaiseen Deutziin.
– Kaupantekijäisiksi pääsin silloin nuorena miehenä Saksaan tutustumaan Deutzin Kölnin tehtaisiin. Matka tehtiin linja-autolla Suomesta ja auto oli täynnä meitä suomalaisia traktorinostajia, Arvo Rekinen muistelee.
”Astuppa Limingan aholle, niin on yhtä mahdoton saadaksesi selville heinälatojen lukua kuin ennen Aaprahamilla taivaan tähtien määrää oli mahdoton laskea”. Näin kuvailtiin Liminkaa heinäkuussa 1887 Aamulehden jutussa Oulun seudulta.
Pohjanmaata sanottiin latolakeudeksi, sillä pieniä latoja rakennettiin tiheään, ettei heinien kantomatka olisi venynyt liiaksi. Itä-Suomessa latoja oli vähemmän ja heinät varastoitiin pieleksiin. Pieles oli pitkä ja matala pystytolppien väliin tehty heinien talvivarasto.
Suova oli pieleksen tapaan samanlainen varasto, mutta se tehtiin ylöspäin kekomaiseksi. Suovaan heinä koottiin kuivumaan ja talvivarastoon sille pellolle, josta heinä oli koottu heinäkuun poutasäillä. Talvella rekikeleillä niitä oli sitten helppo noutaa karjalle.
Suovan tekoon tarvittiin vähintään heinien nostelija ja suovan tekijä. Suovan tekijä kiipesi heinäkeon päälle ja hän alkoi polkemalla huolehtia siitä, että suova nousi tasaisesti ja siitä tuli halutun muotoinen. Tärkeää oli, että suovan keskusta pysyi reunoja korkeampana, jottei sadevesi valu suovan sisään. Myös reunat piti polkea tiiviiksi.
Heinäsuovat kohosivat yleisesti korkeimmillaan viiteen tai kuuteen metriin. Hailuodosta on säilynyt suovanpolkijan muistelus:
”Suovan polokeminen oli ammatti-ihmisen hommaa. Minullekin sanottiin, että pole poika hyvin ne reunat. Jos reunat ei ollu hyvin poljettu ja sitten meni reunalla, niin sieltä tipahti. Ja ne oli korkeita ne saurat, korkeampia kuin laot.”
Lähde: Sirkka-Liisa Ranta, Hellettä, heinäpoutaa, Heinänteon kulttuurihistoriaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2006.
Muistoja maalta kerätään nyt
Muistoja, kokemuksia ja tarinoita maaseudusta kerätään ihmisiltä tutkimusta ja museonäyttelyä varten.
Keruuseen voi liittyä nimellään tai nimettömänä joko osallistumalla haastatteluun tai kirjoittamalla oman tarinan. Myös valokuvia tietoineen otetaan vastaan.
Maalaisnuoruuden sukupolvet -hankkeen järjestävät Oulun yliopisto ja Suomen Maatalousmuseo Sarka.
Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa selvitetään miten maalaisnuoruus on muuttunut 1940-luvulta 2020-luvulle.
Elämäntarinoiden, muistojen ja kokemusten keruu jatkuu tämän vuoden 2021 loppuun asti.
Lisätietoa Suomen maatalousmuseo Sarkan sivuilta: www.sarka.fi/minun-maaseutuni/