Limingan 540-vuotisjuhla, Rauhanyhdistyksen talo. Juhlapuhuja Jari Perkiömäen, Taideyliopiston rehtorin ja jazz-saksofonistin, vuoro koittaa. Sen sijaan että Perkiömäki astelisi puhujanpönttöön ja kaivaisi paperinivaskan esiin, hän pujottaa kaulaansa kuhmuisen soittimen ja astelee ihan juhlakansan eteen.
Nyökkää, sulkee silmänsä ja alkaa tuottaa saksofonistaan ääniä. Ei vielä mitään perinteistä musiikiksi tunnistettavaa vaan pieniä törähdyksiä, velmuja vinkauksia ja lurituksia.
Yleisön reaktioita on maukasta seurata. Hämmentyneitä vilkuiluja, päänpudistelua, varovaisia hymyjä ja pian erityisen villin trööttäyksen jälkeen ilmoille karkaa jo spontaani naurunpyrskähdyskin.
Loistava esimerkki siitä kuinka taiteen keinoin voi rikkoa (kuvitteellisia) muureja. Sen sijaan että monellakin tapaa itselleen vieraalla maaperällä oleva puhuja tuuttaisi julki oman hyväksi koetun totuutensa, hän tulee lähelle, ottaa kontaktia, kyselee, tutustuu, houkuttelee, ehkä vähän viekoitteleekin.
Perkiömäki rikkoo kaavaa, hän soittaa laatikon ulkopuolelta. Rohkea teko, mutta se on taiteen tehtävä. Haastaa ja kyseenalaistaa. Avata silmiä ja korvia näkemään ja kuulemaan asioita uudella tavalla ja sitä kautta ymmärtämään jotain uutta toisistamme. Kenties myös itsestämme.
Toki se voi olla hämmentävää, jopa pelottavaakin, mutta tarkoitus ei ole rienata, vaan esittää vaihtoehto. Näinkin voi tehdä, ei tämä ole keneltäkään pois.
Ja kun jää on murrettu, voidaan mennä asiaan. Asia on koulutuksen, sivistyksen ja kulttuurin merkitys maamme (ja koko maailman) historialle ja sen tulevaisuudelle.
Perkiömäki puhuu aiheesta lämmöllä ja asiantuntevasti. On huolissaan alan leikkauksista, nostaa esiin Limingan ansioituneen Taidekoulun merkityksen koulutuksen antajana ja askeleena jatko-opintoihin. Puhuu yhteisön tuen vaikutuksesta Abraham Ojanperän kivikkoisen loisteliaalla laulajan taipaleella.
Myöhemminkin puheensa lomassa Perkiömäki tarttuu välillä torveensa ja improvisoi musiikkia sunnuntai-iltapäivään. Antaa hengen johdattaa. Nyt kuulemme jo pidempiä säveliä, jopa tunnistettavia melodiakulkuja. Me olemme vieraita tosillemme, mutta tässä me olemme samassa tilassa ja meillä on yhteinen kokemus, nyt voimme jo kommunikoida pidemmilläkin lauseilla.
Tuntuu kuin saksofonin innoittunut henki olisi tarttunut muihinkin puhujiin, esiintyjiin ja meihin yleisön edustajiin. Kenties meillä on erilaiset lähtökohdat ja näkökulmat asioihin, mutta silti meillä on yhteinen tarina. Ja juuri tällä hetkellä se on ainoa asia millä on merkitystä.
Muutos alkaa pienistä askelista. Lähemmäs toisiamme, ei poispäin. Oli hyvät juhlat.
Kirjoittaja työskentelee Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajana sekä kirjoittaa kirjoja ja lauluja.