Viimeisetkin Stalingradiin saarretut saksalaiset antautuivat 70 vuotta sitten. Voittamattomina pidetyt oli lyöty niin näyttävästi, että mikään virallinen selitys ei voinut sitä muuksi muuttaa.
Samaan aikaan Leningradin saartorengas murtui. Suomi oli täysin uudessa asemassa.
Hitlerin tappio oli jo nähtävissä, mutta Saksa oli vielä niin voimakas, että siitä irrottautuminen ei ollut mahdollista noin vain. Suomalaisten oli silti pakko reagoida. Omien etujensa turvaamiseksi se joutui pelaamaan vaikeaa peliä kahden diktaattorin välissä.
Yleispoliittisen murroksen lisäksi Suomessa oli myös sisäpoliittinen taite. Presidentti Risto Rytin toimikausi oli päättymässä, mutta hänen uudelleenvalintansa oli selviö. Vaalin lähestyminen antoi tilaisuuden politiikan perusremonttiin, sillä valtionpäämiehen uuden toimikauden alkaessa vaihtuisi myös hallitus.
Suomen johtoryhmän jatkuvuus oli niin vahva, että vanha hallitus määritteli seuraajansa ohjelman. Jo ennen presidentinvaalia, helmikuun alussa 1943 sisäpiiri pohti Mikkelissä Stalingradin ja Leningradin tapausten vaikutusta Suomen suuntaan.
Päämajan tiedustelupäällikkö eversti Aladar Paasonen piti hallituksen ja Mannerheimin esikunnan sisäpiirille laajan tilannekatsauksen, joka on myöhemmin saanut legendaarisen maineen. Professori Martti Turtola on julkaissut sen tekstin kokonaisuudessaan, ja taas kävi niin, että fakta kaataa legendan.
Paasosen teksti on terävää ja tiukkaa, mutta mitään dramaattista tai rämäpäistä hän ei sanonut. Hän ennakoi Saksan tappiota, mutta ainakin Ryti ja Mannerheim olivat tulleet siihen johtopäätökseen jo vuotta aikaisemmin.
Neuvonpidon johtopäätökseksi tuli, että sodasta olisi irrottauduttava korjaamattomien vahinkojen ennalta estämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin normaalien suhteiden luominen Neuvostoliittoon. Jos rauhan hintana olisi Itä-Karjalasta luopuminen, siitä olisi sitten luovuttava.
Tämä reaalipoliittinen linja ei kuitenkaan syntynyt Paasosen esityksestä vaan se oli poliittisten ja sotilaallisten johtajien yhteinen johtopäätös siitä, minkä he jo ennestään tiesivät. Mikkelissä kokoontuneet miehet ottivat ison riskin ryhtymällä toteuttamaan oikeana pitämäänsä politiikkaa, jota yleinen mielipide vastusti kiivaasti.
Pian Mikkelin kokouksen jälkeen Paasonen esitti tilannekatsauksen myös eduskunnan johtohahmoille. Poliitikkoja pelottelevan tiedustelupäällikön huono maine on luultavasti syntynyt tästä esiintymisestä. Hän näyttää puhuneen ilman käsikirjoitusta, ja antoi ilmeisesti ajatuksensa lentää vapaammin kuin Mikkelin tiukasti valmistellussa ja huolella harjoitellussa esityksessä.
Kuulijat olivat yllättyneitä ja kauhuissaan, sillä kansanedustajat eivät aikaisemmin olleet kohdanneet sodan poliittista arkea, joka oli Mikkelin katsauksen kuulijoille päivittäistä ruisleipää.
Parlamentaarikot suorastaan julmistuivat kun eversti kaiken kukkuraksi otti asiakseen neuvoa poliittisia päätöksentekijöitä.
Paasonen komennettiin pitämään uusi paremmin harkittu katsaus kansanedustajille, ja hän joutui esittämään sen esimiehensä kenraali Eric Heinrichsin valvovien silmien edessä.
Pyrkimys erillisrauhaan jo vuoden 1943 alussa oli uhkarohkea, mutta ei ihan tuulesta temmattu ajatus. Jo ennen Mikkelin kokousta oli saatu merkkejä Neuvostoliiton muuttuneesta asenteesta.
Siihen viittasi Ruotsin kautta tullut tieto ulkoministeri Molotovin keskustelusta Yhdysvaltain Moskovan-lähettilään kanssa. Sen mukaan Neuvostoliitolla ”ei ole enää aihetta jatkaa sotaa Suomen kanssa”, mutta Kreml ei kuitenkaan aikonut ottaa aloitetta.
Teheranin huippukokouksessa vuoden lopulla Stalin jo esitteli Suomelle suunnittelemiaan rauhanehtoja. Ne olivat Suomen kannalta kauheat, mutta toisaalta generalissimus sanoi, että Suomen tavoin itsenäisyytensä puolesta taistellut maa pitäisi ottaa vakavasti.
Neuvostoliiton valmius erillisrauhaan oli lievä liikahdus siihen suuntaan, jota Suomen propaganda oli koko sodan ajan yrittänyt julistaa huonolla menestyksellä. Se ilmoitti käyvänsä erillissotaa omaan lukuunsa eikä Hitlerin hyväksi. Neuvostoliiton valmistautuminen erillisrauhaan osoittaa sen hyväksyvän tämän edes osittain.
Tietenkin Neuvostoliitto piti Suomea edelleen Saksan liittolaisena, mutta luultavasti arvioi sen vihollisensa rintaman heikoimmaksi lenkiksi. Houkuttelemalla Suomen katkaisemaan välinsä Hitleriin Stalin olisi pystynyt ainakin tekemään kiusaa Saksalle, eikä se maksaisi Neuvostoliitolle juuri mitään, pikemminkin hyödyttäisi.
Sen joukkoja vapautuisi luoteista suuntaa tärkeämmille lohkoille, Teheranissa esitetyt ehdot olisivat pakottaneet Suomen luopumaan miehittämästään Itä-Karjalasta ja sälyttäneet Suomelle Neuvostoliittoa hyödyttävät mittavat sotakorvaukset.
Eteneminen helmikuun 1943 suunnanmuutoksesta Moskovan välirauhansopimukseen kesti puolitoista vuotta. Sinä aikana Suomi kompuroi pahan kerran rauhantunnusteluissa ja kunnostautui loistokkaasti kesän 1944 torjuntataistelussa.
Mutta joka tapauksessa: Mikkelin isosta palaverista 70 vuotta sitten alkoi pitkä ja mutkainen polku, jolla Suomi pystyi kuin pystyikin irtautumaan Hitleristä vähän ennen kuin Saksan tuho olisi tuhonnut myös Suomen.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.