Jatkosodan dramaattisilta vuosilta löytyy yllättäen yhä uusia lähteitä, jopa aivan vallan ytimestä. Tällä kertaa vuorossa ovat Suomen sodanjälkeisen kauden johtaviin poliitikkoihin nousseen V. J. Sukselaisen muistiinpanot valtakunnan hallituksen "yhteisiltä päivällisiltä ja illanistujaisilta valtioneuvoston juhlahuoneistossa". Kirjaksi ne ovat toimittaneet alan ansioituneet taitajat, sotahistorian professori Ohto Manninen ja Kansallisarkiston tutkija Kauko I. Rumpunen.
Smolnan illanistujaisia ryhdyttiin kutsumaan myöhemmin hallituksen "iltakouluiksi". Iltakoulut olivat epävirallisia neuvonpitoja, joissa silti pohjustettiin isoja ratkaisuja. Pääministerin avustajaksi määrätty nuori Sukselainen ryhtyi tekemään istunnoista muistiinpanoja ja keväästä 1942 alkaen pitämään pöytäkirjoja, joihin hän kirjasi ministereiden mielipiteitä ja päätöksiä. Muistiinpanot kulkivat aikanaan Sukselaisen mukana hänen kotiarkistoonsa, josta ne ovat löytyneet ja perikunnan luvalla julkaistu nimellä "Faktillisesti tämä tarkoittaa antautumista". Jatkosodan hallituksen iltakoulujen pöytäkirjat (Edita).
Lähdejulkaisu johdantoineen ja kätevine hakemistoineen kuuluu epäilemättä sota-ajan historiasta kiinnostuneiden perusvarustukseen. Ilman pohjatietoja päiväkirjat eivät kuitenkaan ole parhaimmillaan. Lakoniset merkinnät avautuvat vain, jos tuntee esillä olleiden asioiden taustoja, yhteyksiä ja kehityskulkuja. Näinhän on tietysti aina tällaisen aineiston kanssa, kuten vaikkapa Paasikiven tai Rytin päiväkirjoihin tutustuneet hyvin tietävät. Mutta antoisia ja tärkeitä ne ovat.
Muistiinpanoissa vilahtavat mainnat esimerkiksi Outokumpu Oy:stä ilmaisevat hyvin tällaisten lähteiden antia ja rajoja. Merkinnät vahvistavat ensiksikin sen, mitä on aiemmin arvailtu: valtiollinen kaivosyhtiö rakensi modernin kuparisulattonsa 1930-luvulla Imatralle, siis itärajan tuntumaan, täysin vastoin Mannerheimin ja koko puolustusneuvoston kantaa. "Tehty väärin", kuittasikin puolustusministeri Rudolf Walden kesällä 1944, kun sulatto oli kiireessä evakuoitava Harjavaltaan rintaman uhatessa vyöryä päälle.
Mannerheimin tahtoa ei kovin moni rohjennut 30-luvun Suomessa loukata. Walden oli puolestaan maan vaikutusvaltaisin raskaan sarjan teollisuusmies, Yhtyneitten Paperitehtaitten pääomistaja. Outokummun vuorineuvos Eero Mäkinen ei siis ollut kovin varovainen virkamiestyypppi laajentaessaan rohkeasti yhtiötään taloudellisesti parhaana pitämällään tavalla -- vaikkei vuorineuvosta "kannustettukaan" järjettömillä bonuksilla, joita ilman dynaamista yritysjohtoa ei voi olla olemassakaan, mikäli optio-oppineitten sepitelmiä olisi uskominen.
Vielä jännittävämpi merkintä löytyy syyskuulta 1942. Hallitus päätti tuolloin vastata "pyöreän myönteisesti" Berliiniin, josta oli vaadittu Outokummun kuparituotannon rajua laajenusta ja toimitusten keskittämistä Saksalle. Tämä on tiedetty jo aiemmin, mutta hallituksen sisäinen mielipiteiden vaihto on iltakoulupöytäkirjojen tarjoamaa uutta tietoa.
Siinä missä ministeri Väinö Tanner (sd, Elanto) suhtautui Eurooppaa tuolloin hallinneen Saksan vaatimuksiin kriittisesti, siinä ulkoministeri Henrik Ramsay (rkp, Suomen Höyrylaiva Oy) ja puolustusministeri Walden (kokoomus, metsäteollisuus) asettuivat varauksetta kauppaministeri Uuno Takin (sd, OTK) esityksen taakse.
Ramsayn ja Waldenin perustelut ovat kiinnostavat: "Kupari on valttia" ulkomaankaupassa edelleen, kun laajennukset, jotka tekisivät Outokummusta maan suurimman teollisuusyhtiön, aikanaan valmistuisivat. Sitäpaitsi Suomen tilanne olisi vähintään hankala, jos Saksa ryhtyisi toden teolla kyselemään lisäkuparin perään.
Perusteet purivat ja hallitus taipui Saksan vaatimuksiin. Tätä ei voinut estää edes Ramsayn ja Waldenin yritysjohtajakollegoiden vetoomukset. Wärtsilän voimakastahtoisen Wilhelm Wahlforssin puheenjohtama Teollisuusliitto ja vuorineuvos Walter Gräsbeckin johtama Selluloosayhdistys protestoivat jyrkästi Saksan suunnitelmia. Kiihdytetty louhinta söisi kotimaisen metalliteollisuuden kehitysmahdollisuuksia ja olisi "täysin maan selluloosateollisuden etujen vastaista".
Metallifirmojen ja johtavan vientiteollisuuden vuorineuvosten protestien sisältöä ei Smolnan muistiinpanoissa enää näy. Muihin lähteisiin on turvauduttava myös havaitakseen, että Outokummun vuorineuvos Mäkinen kävi uhkarohkeaa tahtojen taistelua Saksan kenraalilähetystöjä, jättiyhtiöitä ja jopa suomalaisia kauppaneuvottelijoita vastaan torjuakseen Outokummun malmirikkauksien ryöstölouhinnan. Tässä hän lopulta myös onnistui, sellaisella kovapintasella viivytys- ja hämäystaktiikalla, josta nykyherrojemme kannattasi ottaa oppia Brysselissä asioidessaan. Eero Mäkinen (1883--1953) on muutenkin hyvä esimerkki yritysjohtajasta, joka piti hyvän huolen yhtiönsä kannattavasta kehityksestä, mutta myös muun yhteiskunnan eduista -- siitä huolimatta, että Saksan malliin taipuminen olisi tarjonnut hänelle epäilemättä houkuttelevia "kannustumia".
Harmi, että nykyjohtajat tuntuvat pitävän Mäkisen sijasta ihanteinaan moraaliltaan rikollisia wallstreet-klooneja ja keskiajan rosvoparooneita. Siksikin maailma on nyt kriisissä. Ja pahempaa taitaa olla luvassa, sillä nykyiset yritysjohtaja-rosvoparoonitkin johtavat omalla esimerkillään, ikävä kyllä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.