Sääliksi käy vanhaa kunnon konservatismia. Siitä on tehty kaikkein pimeimpien poliittisten päämäärien panttivanki. Konservatiivisuuden nimissä vastustetaan naisten oikeuksia, pelätään erilaisuutta, kielletään ilmastonmuutos, jne.
Konservatiivisuudesta on taitavasti muovattu osa tunteellista identiteettipolitiikkaa, jolla menneisyyttä haikailevien huomio keskitetään pöljiin yksityiskohtiin. Suomalainen ulkoministeri saattaa julkisesti halveksia polkupyörällä ajavia kaupunkilaisia ja moittia kuntoilijoita alhaisesta rasvaprosentista. Kannattaja paiskoo hattuaan ilmaan.
Harva silloin huomaa, että meneillään on silmänkääntötepponen, jossa perinteisiä arvoja säilyttämällä pyritään tuhoamaan perinteisiä arvoja.
Muutamissa EU-maissa muokataan yhteiskuntajärjestelmää kovaa kyytiä tekokonservatiiviseksi. Vahvan voimamiesjohtajan valtiossa uskotellaan, että tässä sitä isällisesti puolustetaan oikeita konservatiivisia ihanteita kansan vaatimuksesta. Näinhän se ei ole.
Valta betoniraudoitetaan yhdelle puolueelle muuttamalla perustuslakeja, kansalaisjärjestöjä lopetetaan, median uutisia ja kansalaisvapauksia rajoitetaan. Valtion vihollisista julkistetaan listoja. Vääränvärisen ihmisen auttaminen on rikos. Kansainvälisiä suhteita katkotaan.
Onhan näitä radikaaleja äkkinäisveitikoita: Viktor Orbán Unkarissa, Jarosław Kaczyński Puolassa, Recep Tayyip Erdoğan Turkissa, Vladimir Putin Venäjällä, Donald Trump Yhdysvalloissa.
Käsitteenä konservatiivisuus (latinan conservare, säilyttäminen) tarkoittaa aivan muuta kuin yksinvallan tavoittelua, repiviä sisä- ja ulkopoliittisia käännöksiä tai oppositioon kohdistuvaa hävitysvimmaa.
Orbánin, Erdoğanin ja Putinin kaltaiset uusyksinvaltiaat tekevät täysin päinvastoin kuin konservatiivisuus aatehistoriallisesti edellyttää. Nämä miehet eivät säilytä, he tallovat – ja istuvat päälle. Vallananastus on puettu konservatiivisuuden kokopukuun.
Konservatiivinen ajatusmalli ei ole itsessään paha. Oppina se perustuu kaikenlaisen yhteiskunnallisen metakoinnin ja rakenteiden romahduttamisen vastustamiseen.
Sen olemus muuttuu ajan mukana. Tämän päivän kehitysloikka on huomisen konservatismia.
Pohja lepää 1700- ja 1800-lukujen taitteen suurmullistuksessa Ranskan vallankumouksessa. Tuolloin eurooppalaiset havaitsivat, että väkivaltaisen rajussa ajassa liian moni säilyttämisen arvoinen pyyhkiytyi pois.
Pesunkestävä konservatiivi varoo edelleen, ettei edistys edisty liian edistykselliseksi. Jaroslav Hasekin klassikossa Kunnon sotamies Svejk päähenkilö miettii perustavansa poliittisen liikkeen nimeltä ”Kohtuullisen edistyksen puolue lain sallimissa puitteissa”.
Juuri siitä aidossa yksilön vapauksia kunnioittavassa, ei rasistisessa konservatiivisuudessa on kysymys: hyväksyttävissä rajoissa otetuista hallituista askelista uuteen suuntaan.
Tipuaskelin etenevä kehitys tuntuu hurmahenkisimpien edistysmielten näkökulmasta liian hitaalta. Ja onkin totta, että verkkaisuus leimaa konservatiivisuutta. Mutta ehtii sitä vähemmälläkin -toimintatavalla on myös etunsa.
Kannatettavat puolet käyvät ilmi, kun havaitaan konservatiivisuuden tarkoittavan käytännöllisimmillään maltillisuutta, viileää harkintaa ja vakaata ennakointia. Ei voi kieltää, etteivätkö ne ole jokaisen oikeusvaltion peruspalikoita.
Tästä syystä konservatismi ei ole sama asia kuin autoritaarisuus.