Näinä päivinä on opettavaista lukea amerikkalaisten demokraattiälykköjen huolestuneita analyysejä siitä, millaiseksi George W. Bushin kakkoskauden ulkopolitiikka muodostuu. Onko odotettavissa lisää samanlaista sumeilematonta menoa, jota on etenkin Euroopassa kauhisteltu? Vai suuntautuuko Bush-2 kansainvälisen yhteisön ja kumppaneidensa kuuntelemiseen?
Tarkastelun pohjaksi voi ottaa ulkoministeri Colin Powellin muutamat lauseet brittiläisen Financial Times -lehden haastattelussa viime maanantaina.
Maltillisen Powellin mukaan Bush sai vaaleissa amerikkalaisilta selvän mandaatin eli valtuutuksen jatkaa aggressiivista ulkopolitiikkaansa.
Tarkoittaako tämä lisää sotaa? Ei ehkä välttämättä. Powell käytti sanaa "aggressiivinen" merkityksessä, että Yhdysvallat tulee jatkossakin tarttumaan ja vastaamaan hanakasti haasteisiin, joita sille maailmalta heitetään. Se ei jää odottelemaan, kun se on kuulevinaan hälytyskellojen soivan. Mutta Powellin mukaan Bush-2 tulee myös kääntymään kansainvälisen yhteisön puoleen - tietysti silloin kun se on hypervallalle mahdollista.
Bush ei siis tule Powellin sanoin reivaamaan purjeita.
Bush-2:n halukkuutta parantaa suhteita eurooppalaisiin liittolaisiinsa testataan nopeasti kiistassa Iranin ydin(ase)ohjelmasta. EU-kolmikko Saksa, Ranska ja Britannia on neuvotellut viime aikoina kiihkeästi Iranin kanssa, mutta Yhdysvallat suhtautuu näihin pyrkimyksiin skeptisesti ja ajaa Irania kohtaan selvästi kovempaa linjaa.
Esimerkiksi Zbigniew Brzezinski, Iranin panttivankikriisin 25 vuotta sitten kaataman demokraattipresidentti Jimmy Carterin turvallisuusguru, pelkää Bush-2:n olevan asenteiltaan selvästi taipuvainen voiman käyttöön, mikäli se määrittelee Iranin kasvavaksi uhkatekijäksi. Hallinnossa on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat hyökätä, Brzezinski toteaa.
Hän huomauttaa, että maltilliset republikaanit eivät odota Bushin kakkoskaudelta merkittävää politiikan muutosta. Brzezinski itse sanoo haluavansa ajatella, että hallinto on ottanut opiksi virheistään Irakissa, eikä ota tavakseen ampua itseään jalkaan.
Yhdysvaltain vaalien vaikutusta maan ulkopolitiikkaan kommentoi myös Michael O´Hanlon, joka on liberaalin amerikkalaisen Brookings-instituutin Euroopassakin tunnettu vanhempi tutkija.
Hänen mielestään amerikkalaiset äänestäjät eivät osoittaneet sellaista pelkoa, että Bush-2 päästäisi irti sarjan "ennalta ehkäiseviä" sotia. Luultavasti he olivat tässä oikeassa, O´Hanlon tuumii.
Hän käy läpi listan jäljellä olevia "roistovaltioita" ja arvioi Yhdysvaltain mahdollisuuksia käyttää sotilaallista voimaa niitä vastaan. Jopa operaatio Syyrian johdon vaihtamiseksi olisi äärimmäisen vaikea suorittaa.
Entä sitten monta kertaa suurempi Iran? O´Hanlon kirjoittaa, että sen ydinkohdetta vastaan tehdyn ilmaiskun kuvitellut hyödyt olisivat kyseenalaiset.
Kaikkein hankalin tapaus olisi Pohjois-Korea.
Tutkija ei ennusta tulevista vuosista helppoja, mutta päätyy kuitenkin melkein lohdullisen tuntuiseen johtopäätökseen. Amerikkalaisten ja liittolaisten yhteentörmäykset ovat täysin mahdollisia, mutta uusi, Irakin tyyppinen, repivä keskustelu uudesta sotilasoperaatiosta on epätodennäköinen.
Ennalta ehkäisevien iskujen oppi ei siis dominoisi Bushin toista kautta.
Pehmoliberaalia toiveajattelua?