Niin kauan kuin Arafat on mukana... Jo vuosien ajan tuo lause on toistunut johtavana teemana Israelin valtaapitävän oikeiston ja Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin lausunnoissa. Sillä on pyritty selittämään, miksi he eivät suostuneet neuvottelemaan palestiinalaisjohtajan kanssa, jota he pitivät syypäänä toiseen intifadaan ja Israelia vastaan tehtyihin terrori-iskuihin.
Jasser Arafat oli Israelin neuvottelukumppani Oslon sopimuksista vuonna 1993 siihen saakka, kun Camp Davidin ja Taban neuvottelut epäonnistuivat vuosina 2000-2001, ja siitä lähtien häntä pidettiin rauhan esteenä. Ainoastaan eurooppalaiset katsoivat, että vanha johtaja oli palestiinalaisviranomaisen laillisesti valittu presidentti, ja että taka-ajatuksistaan huolimatta hän oli se henkilö, jonka kanssa tuli keskustella.
Tuohon kiistelyyn ei nyt enää ole aihetta, joten ne, jotka vastustavat vuoropuhelua palestiinalaisten kanssa ovat menettäneet yhden alibin. Käyttävätkö he tilaisuutta hyväkseen? Surunvalitteluviestissään Yhdysvaltain presidentti lausui jälleen kannattavansa "itsenäistä, demokraattista Palestiinaa, joka eläisi rauhassa naapureidensa kanssa".
Ariel Sharon ei vaikuttanut kovin liikuttuneelta vanhan vihollisensa kuolemasta, mutta hänen tiedottajansa antoi ymmärtää, että Jerusalemin yksipuolisesti päättämästä Israelin vetäytymisestä Gazasta saatettaisiin nyt neuvotella Jasser Arafatin seuraajien kanssa.
Paljon riippuu siitä, mitä miehitetyillä alueilla tapahtuu lähipäivien aikana. Väkivallan kiihtyminen, jota palestiinalaisten ääriryhmät, kuten Hamas ja Al-Aqsan prikaatit ovat luvanneet, ja Israelin tukahdutustoimien koveneminen tuhoaisivat hauraat mahdollisuudet käynnistää vuoropuhelu uudelleen.
Molemmilla puolilla johtajat ovat hankalassa tilanteessa. Ariel Sharon ei pystynyt ajamaan läpi Gaza-suunnitelmiaan ilman vasemmistolaisen työväenpuolueen tukea, oman leirinsä ja siirtokuntien edustajien vastustaessa. Lisäksi palestiinalaisjohdosta väliaikaisesti vastaava troikka ei voi suhtautua liian sovittelevasti Israeliin tai muuten se menettää kansalaisten tuen ja petaa paikkaa radikaaleimmille ryhmille.
Umpikujasta pääsemiseksi niin israelilaiset kuin palestiinalaisetkin tarvitsevat kansainvälisen yhteisön sitoutumista. Euroopan unionin, Yhdysvaltain, Venäjän ja YK:n muodostama kvartetti on esittänyt "tiekarttaa", jonka toteuttaminen on ollut jäissä jo kuukausien ajan. Siihen on kiireesti palattava.
Sopimuksen sanamuoto on periaatteessa jo tiedossa. Taban teksti, jota täydennetään epävirallisella niin sanotulla Geneven aloitteella, tarjoaa ratkaisut kahden valtion rinnakkaineloon, niiden rajoihin, pakolaisten kohtaloon ja jopa Jerusalemin asemaan.
Kysymys onkin siitä, löytyykö niin Israelin kuin palestiinalaistenkin puolelta poliittisia johtajia, jotka uskovat vilpittömästi kompromissien tarpeeseen ja joilla on rohkeutta ajaa ne läpi kahden epäluuloisen ja uupuneen kansan keskuudessa. Ja ovatko suurvallat valmiita sitoutumaan, myös paikan päällä, niiden toimeenpanon valvomiseen. Arafat sanoi haluavansa sitä. Muiden tehtävänä on nyt toteuttaa se.
