Syvissä kriiseissä timantit hioutuvat.
Näin voi käydä myös Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle. Siksi väitän, että väestökato voi parhaimmillaan tehdä vain hyvää kansankirkollemme.
Tällä hetkellä kirkolla menee kuitenkin huonosti lähes kaikilla mittareilla laskettuna.
Kirkolliset toimitukset eivät kiinnosta. Avioliitoista jo alle puolet solmitaan kirkossa. Jopa kirkollisten hautajaisten määrä on kääntynyt lievään, mutta selvään laskuun.
Syntyneistä lapsista reilut 70 prosenttia kastetaan. Vielä 1980-luvun alkupuolella vastaava luku oli 90 prosenttia. Lapsen kastamatta jättäminen oli erikoinen ratkaisu.
Itsekin muistan menneiltä vuosikymmeniltä hyvin, miten vastasyntyneen lapsen kastamatta jättäminen aiheutti aiheutti suorastaan pahennusta.
Eikä tätä keskustelua käyty mitenkään uskovaisissa piireissä, vaan aivan tavallisissa suomalaisissa perheissä.
Suomalaiset eivät ole siis kuuluneet kirkkoon uskonnollisista syistä, vaan siksi, että se on ollut osa suomalaista kulttuuriperimää. Kirkon jäsenyys on ollut vain yleinen tapa, jota ei ole sen kummemmin tarvinnut miettiä.
Nyt tilanne on paremminkin toisinpäin.
Kirkon jäsenyyttä joutuu perustelemaan joskus hyvinkin voimakkaasti. Olivatpa perustelut miten humaanit tahansa, siltikin kirkon jäsenyyteen suhtaudutaan epäillen ja joskus jopa vastenmielisesti.
Ajoittain käy mielessä, että kirkon jäsenyys on enemmänkin häpeä, mistä ei kannattaisi kovin paljon huudella.
Jäsenkato tekee hyvää ennen kaikkea kirkon organisaatiolle.
Kun verotuksella kerätyt rahat alkavat huveta, on pakko miettiä rakenteita ja sitä, johdetaanko kirkkoa parhaalla mahdollisella tavalla.
Onko enää mitään perusteita sille, että kirkon hallitaan kolmella eri tasolla?
Mihin tarvitaan erillinen Kirkkohallitus ja ennen kaikkea, mihin kirkko tarvitsee yhdeksän eri hiippakuntaa, joissa työskentelee kymmenen piispaa?
Eikä kellään näistä ole edes varsinaista päätäntävaltaa, vaan koko kirkkoa koskevat päätökset tehdään kirkolliskokouksessa. Satapäinen kirkolliskokous kokoontuu kaksi kertaa vuodessa ja näissä kokouksissa vedetään suuntaviivat koko kirkkokunnalle ja päätetään esimerkiksi siitä, mitä vihkioikeudelle tulevaisuudessa tapahtuu.
Kirkon historiansa aikana kirkolle on luotu organisaatio, joka on kallis, sekava ja byrokraattinen. Vähemmälläkin kontrollilla pärjäisi.
Ja jos kirkonjäsenmäärä laskee tarpeeksi alas, silloin on on syytä puhua myös siitä, onko kirkon veronkanto-oikeus enää perusteltu tapa kerätä jäsenmaksuja.
Marraskuussa kokoontunut kirkolliskokous päätti asettaa erityisen komitean, jonka tehtävänä on laatia esitys kirkon uudesta organisaatio- ja toimintamallista. Tätä päätöstä on syytä kiitellä, vaikka näin ulkopuolisena voi ihmetellä, että miksi vasta nyt.
Piispa Seppo Häkkinen opasti komitean työtä toteamalla, että mallin tulee olla nykyistä kevyempi ja seurakunta työtä tukeva.
Jäsenkato tekee hyvää myös siksi, että se pakottaa kirkon hakemaan oman paikkansa muuttuneessa yhteiskunnassa uudelleen.
Kestääkö tulevaisuuden kirkko moniäänisyyden vai taantuuko se samanmielisten yhteisöksi, jolloin myös sen vaikutusvalta vääjäämättä vähenee.
Pelkkää hyväntekeväisyysjärjestöä kirkosta ei tule, mutta tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista arvostaa kaikkein eniten kirkon tekemään auttamistyötä köyhien ja syrjäytyneiden joukossa.
Nyt käyty keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista osoittaa sen, että yhteiskunnallista keskustelijan ja hengellisen yhteisön roolia on joskus tuskallista sovittaa yhteen.