Edellinen keskustalainen maatalousministeri, nykyinen europarlamentaarikko Mikko Pesälä kirjoitti muutama vuosi ministeripestinsä päättymisen jälkeen kirjan, jonka nimenä oli "Herrana on hyvä olla". Tosin ei hän tarkoittanut niinkään ministeriaikaansa.
Pesälän pestihän sattui juuri siihen saumaan, vuosiin 1994-1995, kun Suomi neuvotteli EU:n kanssa jäsenyyssopimuksen ja siten myös nyt kovan väännön alaisena olevan 141-artiklan Etelä-Suomen maatalouden kansallisesta tuesta.
Pesälä muisteli ministeripäiviään näin: Paine oli ajoittain niin kova, että kun istahdin puuduttamatta hammaslääkärin tuoliin porattavaksi, niin siinäkin suorastaan rentouduin".
Nyt tietää vuorostaan keskustan Juha Korkeaoja, että maatalousministerinä ei ole helppo olla. Hänen piinaviikkonsa EU:n maatalouskomissaari Franz Fischlerin kanssa jatkuvat eteläisen Suomen maatalouden tukineuvottelussa. Samaan aikaan kotimaassa tuottajajärjestö MTK:n puheenjohtaja Esa Härmälä väläyttelee jo isäntäjoukon nostattamista takajoilleen. Härmälä uhkailee marssittaa joukkonsa suurmielenosoitukseen, kuten tapahtui edellisissä tukineuvotteluissa vuonna 1999, jos tyydyttävää ratkaisua ei muuten ala syntyä.
Paineet kasvavat Korkeaojalla. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hän on asiansa osaava, rauhallinen ja kielitaitoinen mies. Aika uhkaa loppua kesken, sillä nykyinen tuki päättyy vuodenvaihteessa.
Vastustaja Brysselin päässä on kivenkova ja neuvottelut ovat entistä pahemmin jumissa. Fischler kiristi ruuvia entisestään. Hän järkytti suomalaiset vaatimalla, että 141-artiklan tukea on pudotettava vähintään kymmenellä prosentilla vuosittain. Lisäksi leikkaus on ulotettava kotieläin- ja puutarhatuotannon lisäksi kasvinviljelyyn.
Komission tavoite on se, että koko tuesta pitää päästä vähitellen eroon. Suomi taas lähtee siitä, että tuki on pysyvää - ainakin kymmenen vuotta.
Toteutuessaan komission vaatimukset merkitsisivät liki 200 miljoonan euron tukipaketin menetystä. Ne koskettaisivat suoraan puolta Suomen tiloista. Seurausvaikutukset heijastuisivat laajemminkin elintarviketuotantoon ja ajan myötä myös pohjoisen maatalouteen asti. Vaikutukset olisivat katastrofaaliset.
Artiklaongelma on kuitenkin ollut EU-jäsenyydestä asti. Kukaan ei hoksannut olla tarpeeksi tarkkana, kun 141-artiklaa jäsenyysneuvottelujen viime metreillä kirjoitettiin. Sehän syntyi vihoviimeisenä niittauksena koko jäsenyyssopimukselle ja osin ulkopuolisten, muun muassa Saksan ulkoministerin, avittamana. Artiklan saaminen oli Suomelle kynnyskysymys.
Muotoiluun jäi kuitenkin juridinen tulkintaristiriita. Tekstin mukaan "komissio voi antaa Suomelle luvan myöntää kansallista tukea". Nyt sanamuodosta vallitsee kaksi päinvastaista tulkintaa. Tosiasia valitettavasti on, että tutkintariidassa Suomi on heikommalla eikä Suomen käteen jää juuri mitään pelikortteja.
Komission mukaan kyseessä on väistyvä pykälä. Suomi perustelee tuen pysyvyyttä nimenomaan sillä, että tukea tarvitaan meidän luonnonolosuhteidemme takia. Komissio on ollut kuuro todisteluille, että tuki on Suomen maatalouden elinehto.
Härmälä on vaatinut, että Suomen on haettava ratkaisua tuomioistuimen kautta, jos sitä ei neuvottelemalla synny. Toinen vaihtoehto hänen mukaansa on se, että Suomi ryhtyy jarruttamaan EU:n yhteistä päätöksentekoa.
Myös EU:n jäsenyyssopimusta tehtäessä ulkoministerinä ollut MTK:n edellinen puheenjohtaja Heikki Haavisto on peräänkuuluttanut suomalaisneuvottelijoilta järeämpiä otteita. Jos komissio Haavistoin sanoin "lukee kuin piru Raamattua" artiklan muotoilua, ei Suomelle jää yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa kuin koventaa ääntä.
Toki Suomen pitää olla kovana ja taistella loppuun asti. Mutta rähinä- ja uhkailulinja ei tulkintariidassa auta. Vaikka juridisessa kiistelyssä molemmat tulkinnat kyllä voidaan katsoa oikeiksi, Suomen pärjäämismahdollisuudet olisivat heikommat, jos ratkaisu vietäisiin aina Luxemburgin tuomioistuimeen asti. Komissio on alusta alkaen tulkinnut artiklan poikkeusartiklaksi.
Jämerämmäksi ryhtyminenkään ei auta. Kyse ei ole Suomen neuvottelupoppoon lepsuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että meillä ei ole tarpeeksi hyviä neuvottelukortteja. Vaikka vaihdettaisiin maatalousministeriä, sekään ei tilannetta parantaisi. Ainoaksi keinoksi jää taistella voitto sitkeällä uuvutustaktiikalla.
Entä jos ryhdyttäisiin kiristämään ja jarruttamaan EU:n yhteistä päätöksentekoa, kuten Härmälä yhtenä keinona esitti, vaikkapa viikonvaihteessa Roomassa alkavassa hallitusten välisessä konferenssissa? Siellähän ryhdytään neuvottelemaan unionin uudesta perustuslaista. Se olisi mahdollisimman järeä ase. Eri asia on, olisiko se viisas ase. Tuskin. Sitä paitsi sen käyttöön pitäisi jo koko Suomen poliittisen johdon ottaa kantaa.
Pohdinnassa jouduttaisiin ensimmäiseksi puntaroimaan suhteellisuuden tajua. Mietintämyssystä tupsahtaisi hyvin todennäköisesti sellainen lopputulos, että jarrutuslinjalle ei ole järkevää lähteä. Vaikka sen avulla onnistuttaisiin väkisin hankkimaan Etelä-Suomelle suopea maataloustukiratkaisu, jouduttaisiin lasku vuorenvarmasti maksamaan noukkimalla huonommat jyvät unionipolitiikan eri sektoreilta.
Vaikka viljelijäväestö on äärimmäisen tärkeä kohde ja maatalouden elinehtojen turvaaminen Suomelle välttämätöntä, hulabalooksi ei ainakaan vielä ole syytä laittaa.
Jyrkkiä mielenosoituksiakin viisaampi viestintätapa kotimaasta komissioon päin lopputuloksen kannalta on mielenilmaus vaikkapa järjestäytyneiden lähetystöjen kautta.
Keskusteluja jatketaan jo ensi viikolla Suomessa, kun Fischler tulee Etelä-Pohjanmaan maatalouskeskuksen 140-vuotisjuhliin. Painilakeuksilla Korkeaoja on kotikentällä. Hänen kannattaa harjoitella nyt niskaotetta.
Pirjo Kukko-Liedes