Vuonna 1990 Suomessa oli 65 vuotta täyttäneitä 13,4 prosenttia väestöstä. 2010 osuus oli jo 17,5 prosenttia. 85 vuotta täyttäneiden osuus on vuodesta 1990 jo kaksinkertaistunut, heidän osuutensa on nyt reilut kaksi prosenttia. Väestön ikääntyminen ei siis ole tulevaisuutta, se on jo hyvinkin alkanut. Ja se jatkuu: Tilastokeskuksen ennusteen mukaan yli 85-vuotiaiden osuus tulee 20 vuoden kuluttua olemaan 4,1 prosenttia ja 65 vuotta täyttäneiden 26 prosenttia.
Työikäisille eli 18-64-vuotiaille tulee vuosittain sairaalan tai terveyskeskusosaston hoitojakso keskimäärin joka viidennelle, 65-74-vuotiaista joka toiselle, 75-79-vuotiaista jokaiselle. 85 vuotta täyttänyttä kohden hoitojaksoja tulee vuosittain kaksi. Palveluasunnoissa, vanhankodeissa tai vuodeosastoilla 65 vuotta täyttäneistä asuu joka kahdeskymmenes, 85 täyttäneistä joka neljäs.
Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana väestö on siis ikääntynyt merkittävästi. Kun ikääntyneemmät joutuvat sairaalajaksoille tiuhaan ja asuvat laitoksissa huomattavan usein, sairaalajaksojen ja laitoshoidon määrä on lisääntynyt huimasti. Ne lisääntyvät edelleen seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Sairaalajaksot maksavat ja laitosasuminen maksaa. Lisäksi on muistettava, että lääketieteen hoitomenetelmät ovat parantuneet ja yhä ikääntyneempiä voidaan hoitaa uusilla ja kalliilla menetelmillä. Tämäkin lisää kustannuksia.
Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ovat kasvaneet viimeisten 18 vuoden aikana 106 prosenttia. Kuntien kokonaiskustannuksetkin ovat kasvaneet, mutta "vain" 74 prosenttia. Nykymenolla on varmaa, että sosiaali- ja terveydenhuolto syö tulevina vuosikymmeninä yhä vain suuremman osuuden kuntien rahoista.
Ei siis ihme, että maassa etsitään kiivaasti keinoja sosiaali- ja terveyskustannusten hillitsemiseksi. Yhdeksi keinoksi löydettiin joitakin vuosia sitten kunta- ja palvelurakenneuudistus eli Paras-hanke. Sen näkyvimpänä saavutuksena ylpeillään lukuisilla kuntaliitoksilla. On myös muodostettu kymmeniä yhteistoiminta-alueita, joissa sosiaali- ja terveydenhuolto on yhdistetty.
Kuntaliitoksia on tehty ennenkin. Raahe ja Pattijoki yhdistyivät 2003. Lohjalla tapahtui kuntaliitos 1997, Mikkelissä 2001, Parikkalassa 2005 ja Pieksämäellä on tehty peräti kaksi kuntaliitosta vuosina 2004 ja 2007. Ovatko kustannukset vähentyneet?
Pieksämäellä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ovat koko ajan olleet nopeammassa nousussa kuin koko maan kunnissa. Parikkalassa kustannukset alkoivat nousta muuta maata nopeammin 2004. Lohjalla alkoi jyrkkä nousu 1997, pieni tasanne oli 2002-2004, minkä jälkeen kustannusten nousu on ollut taas muuta maata nopeampaa. Mikkelissä nousu jyrkkeni heti vuonna 2001 ja on ollut nopeampaa siitä lähtien aina vuoteen 2009 saakka, jolloin kustannusnousu oli muuta maata niukempaa. Raahessa sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset alkoivat kasvaa muuta maata nopeammin 2005.
Entäpä ei-liitoskunnissa? Kuusamossa ja Taivalkoskella sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvu on ollut keskimäärin sama kuin maan kaikissa kunnissa. Sen sijaan esimerkiksi Iissä ja Oulussa kustannusten nousu on ollut maan kuntien keskiarvoa hitaampaa.
Toki voi olla mahdollista, että näissä sattumanvaraisesti valitsemissani kuntaliitoskunnissa löytyy muitakin syitä keskimääräistä nopeampaan kustannusten kasvuun. Pitäisi tutkia kaikki kuntaliitoskunnat, mutta ainakin tämän otoksen pohjalta näyttää siltä, ettei kuntaliitos ainakaan paranna kustannusten hallintaa.
Mielenkiintoista olisi katsoa yhteistoiminta-alueiden kustannuksia. Pääosa niistä aloitti vasta vuonna 2009, joten tällainen suoraviivainen kustannusnousujen vertailu ei ole mahdollista vielä useampaan vuoteen. Lähes kaikilla yhteistoiminta-alueilla sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset jyvitetään kunkin kunnan maksettavaksi sen mukaan, minkä kunnan asukas hoidettava tai hoivattava on. Voidaan siten olettaa, että kustannussäästöä syntyy vain sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnon yhdistämisestä. Lisäkustannusta taas tulee muun muassa kustannusten jakamiseen tarvittavasta laskennasta ja yhteistoiminta-alueen hallinnosta.
Sen sijaan, että valtakunnassa on pantu hirmuisen paljon energiaa - kokouksia, kahvia ja muistioita - kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden muodostamiseen, olisi pitänyt paneutua sosiaali- ja terveydenhuollon sisäisiin rakenteisiin. Siihen, missä potilas tai asiakas hoidetaan ja millä tavalla. Isoissa yksiköissä - myös erikoissairaanhoidossa - henkilökunta on vierasta, ei tunne asiakkaitaan, jolloin heitä on helppo käsitellä kasvottomana massana. Vieraan hoitajan tai lääkärin pitää aina aloittaa asiakkaan olosuhteiden ja sairauksien selvittely alusta. Jokin lääkitys tai sairaus jää helposti huomaamatta. Erikoissairaanhoito keskittyy vain omalle erikoisalalleen eikä kokonaisuus välttämättä tule huomioiduksi.
Pienet yksiköt tuntevat potilaansa, säästyy paljon aikaa, annettava hoito on aina yksilöllistä ja asiakkaan omia toiveita kunnioittavaa. Eihän tuttua ihmistä hoideta huonosti ja välinpitämättömästi. Hyvä hoito pitää potilaat terveinä ja tuo säästöä aivan varmasti.
Terveydenhuoltolain mukainen sairaanhoidon järjestämissuunnitelma antaa mahdollisuuden panna hoitoyksiköt ja hoidon porrastus uusiksi. Tähän kuntien kannattaa tarttua. Ei kustannusten kasvu muuten taitu.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.