Väkivaltainen räjähdys etnisen jaon pohjalta oli hetki sitten Keniassa todella lähellä, osin jo todellisuutta. Yli 1 500 ihmistä ehti kuolla, kun maa kävi kuilun partaalla. Sadattuhannet joutuivat pakolaisiksi.
Nyt Kenia on ottamassa varovaisia askeleita takaisin. Presidentinvaaleissa vastakkain olleet kilpailijat, presidentti Mwai Kibaki ja oppositiojohtaja Raila Odinga ovat allekirjoittaneet sopimuksen vallanjaosta. Kibaki pysyy maan keulakuvana, Odingalle perustetaan pääministerin virka.
Kenian ja laajemminkin Afrikan oloista kertoo paljon se, että maassa ei aiemmin edes ollut pääministeriä. Presidentin virka on näin ollen keskittänyt vallan suoraan yksiin käsiin ja maan johtajan on ollut helppo suosia lähipiiriään monin eri tavoin. Kontrolli on puuttunut.
Keniassa, kuten monissa muissakin Afrikan maissa, valta on ollut herkästi yhden etnisen ryhmän käsissä ja ainekset eripuraan on kylvetty. Tämän vuoksi Kofi Annanin johdolla neuvoteltu ratkaisu saattaa olla laajemminkin merkittävä. Kenian poliittinen järjestelmä tulee ainakin ulkoiselta rakenteeltaan normaalimmaksi, lähemmäs parlamentarismia. Se taas on edellytys demokratian kunnolliselle toiminnalle.
Ensin tosin on nähtävä, kuinka vallanjako käytännössä toimii. Kahden vahvan ja vallanhimoisen miehen kilpailu on ollut niin katkeraa, että epäilyksille on perusteita. Kaiken koetun jäljiltä ei Keniasta synny vakaata maata yhdessä yössä.
Mutta asiat voisivat olla paljon pahemmin ja Kenia voisi olla liekeissä. Afrikassa on liikaakin esimerkkejä sotaherroista, jotka marssittavat omia rääsyläisarmeijoitaan ristiin rastiin väestöä terrorisoimassa. Monet toiveet ovat mantereella luhistuneet, Zimbabwe ehkä nykyvuosien pahimpana esimerkkinä. Robert Mugabe muuttui maan vapauttajasta sen tyranniksi ja tuhoajaksi.
Tietoisesti lietsottu etninen väkivalta taas synnytti Ruandassa kansanmurhan, yhden pahimmista toisen maailmansodan jälkeen.
Keniassa etnisten kiistojen seuraus olisi voinut olla vielä Ruandaakin pahempi. Mutta tähän pisteeseen ei maata päästetty.
Ulkomaailma puuttui peliin, niiden mukana myös Afrikan unioni.
Kenia saattaa olla esimerkki siitä, että Afrikka on oppimassa sisäisten riitojen ratkaisua neuvottelupöytien eikä viidakkoveisten kautta. Jos näin on, silloin Kenian vallanjako on erittäin rohkaisevaa kehitystä. Silloin myös pettymys on entistä katkerampi, jos rakennelma ei kestäkään ja valtataistelu alkaa uudelleen.