Poissa Suomesta vietetyn loman aikana ryhdyin tapani mukaan mediapaastolle. Uusissa maisemissa ja vapaalla etsin tyyntä, irtonaista ja ajatonta tekemistä ja luovun suosiolla ”ajan hermolla pysymisestä”, vieraskielisistä televisiouutisista ja netissä juoksentelusta.
Paluulennon aikana sain käteeni suomalaisen iltapäivälehden. Sitä tutkiessani aloin mietiskellä sellaista vanhanaikaista asiaa kuin järjen ja tunteiden suhde.
Länsimainen nykyihminen on outo olento. Hän pitää itseään ylen järkevänä. Hän voi kuulua kirkkoon, mutta hän ei usko yliluonnollisiin ilmiöihin. Hän arvostaa tiedettä ja teknologiaa ja niiden edustajia, joiden hän uskoo yhdessä päättäjien kanssa täyttävän tarpeemme ja ratkaisevan ongelmamme.
Hän vetoaa mielellään ”kylmään järkeen”, varsinkin talouden alalla. Kylmä järki nojaa ”puhtaisiin faktoihin”. Sen vastakohdaksi asettuvat ”tunneperäiset reaktiot”, jotka voi sivuuttaa perusteettomina.
Tunteisiin suhtaudutaan ylipäätään varauksella. ”Tunteellisuus” on naurettavaa, ”sentimentaalisuus” mautonta. On merkillepantavaa, että kummatkin termit yhdistyvät myönteisiin tunteisiin. Niihin on otettava etäisyyttä, ettei menetä uskottavuuttaan.
Fiksu on ironinen ja kyyninen. Tunteiden lämpö on lässyä ja nössöä. On must olla cool.
Mutta miten järkevää on kylmä järki? Usein ”järkisyyt” ovat sekoitus ideologisia valintoja ja subjektiivisia mielipiteitä, jotka on perustelematta nostettu faktojen asemaan, jotta niistä voitaisiin johtaa haluttu lopputulos.
”Tunnesyyt” voivat puolestaan nojata hyvin perusteltuihin käsityksiin moraalisista ja sosiaalisista arvoista ja velvoitteista. Filosofi David Hume johtaa moraalin alkuperän nimenomaan luonnollisiin, intuitiivisiin tunteisiin siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Modernin maailman järjen kunnioitus ja tunteiden halveksunta saa merkillistä ristivalotusta nautintohakuisuudestamme. Näyttää siltä, että ikävystymme helpommin kuin menneet sukupolvet. Emme tahdo nähdä vaivaa, vaan viihtyä. Perinteinen media uskookin olevansa kriisissä, koska se ei viihdytä kylliksi.
Iltapäivälehdet viihdyttävät lukijaa kutsumalla hänet myötäelämään kauhuja, katastrofeja ja julkkisten iloja ja suruja. Mutta jutut eivät vetoa niinkään tunteisiin kuin vietteihin: ihmisen kyseenalaiseen haluun tirkistellä, päivitellä, tuomita ja vahvistaa ennakkoluulojaan.
Myönteiset tunteet pelottavat ja arveluttavat. Kielteisille tunteille löytyy sen sijaan tilausta ja puolustajia. Väkivaltaviihde kukoistaa ja porno raaistuu. Nettikeskusteluissa vellovat viha, suvaitsemattomuus ja vahingonilo. Samalla samealla apajalla kalastavat kaupallisen televisiobisneksen kehittämät tosi-tv-ohjelmat.
Epäonnekseni eksyn aina kesäisin näkemään vilauksen sarjasta Suurin pudottaja. Jo se pieni pala herättää inhon ja epäuskon. Kuka tahtoo seurata tällaista järjetöntä terveyden rääkkäämistä, kanssaihmisen solvaamista ja nöyryyttämistä, katsojan tunteiden laskelmoivaa lypsämistä?
Ilmeisesti aika moni, kun sarja pyörii koko ajan jossain muodossa jollain kanavalla.
Uutismedia ei ole sekään puhtaasti tiedon asialla. Televisiokeskusteluihin hankitaan usein mielipiteen ääripäitä edustavia puhujia.
Tämä vaikuttaa tasapuolisuudelta, mutta alhaisempi tarkoitus on lisätä ohjelmaan katsojan (oletettavasti) kaipaamaa väriä ja draamaa.
Draaman ja värikkyyden vuoksi itse asia sitten hukkuu tai junnaa paikallaan ääriliberaalin ja fundamentalistin huutaessa toistensa ohi.
Toinen ärsyttävä mediaharha on selittää, että jokin kohu tai provokaatio on ”raikas keskustelunavaus”. Provokaatio ei ole keskustelunavaus. Se aloittaa asian käsittelyn asiattomuudella, mikä on perverssiä, eikä se synnytä keskustelua, vaan juoksuhautoja, joihin jumiutuneet ampuvat sokeasti toisiaan.
Kaipaan järkeemme enemmän tunnetta ja tunteisiimme enemmän järkeä.
Kirjoittaja on kirjailija ja kielen- ja kulttuurintutkija