Teksti Kaarina Niskala, kuvat Ilpo Okkonen. Suunnitteluryhmä Jaakko Mähönen, Timo Vanhala ja Esko Orajärvi/Oulun kaupungin tekninen keskus. Kustantaja Studio Ilpo Okkonen Oy. Kirjapaino Kaleva, Oulu 2002. 147 sivua.
Oulusta, kauppapaikasta linnoineen meren ja joen kohtaamispaikassa tuli kaupunki 1605. Noin neljänsadan asukkaan kylän talot olivat rannassa ja Pokkitörmällä kunkin tarpeiden mukaan. Näin elämä jatkui liki 1600-luvun puoliväliin.
Mutta järjestys oli jo tulossa. "Kaupunkien rakentamisessa todettiin puutteita, joista pahimpana pidettiin niiden keskiaikaisen perinteen mukaista epäsäännöllisyyttä", kirjoittaa arkkitehti Kaarina Niskala kirjassa Oulun graadi. 350 vuotta asemakaavoitusta. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa II Adolf oli pistänyt valtakuntansa kaupunkilaitoksen taloudelliseen, hallinnolliseen ja arkkitehtoniseen remonttiin.
Kaupunkien katujen tuli olla suoraviivaisia ja kortteleiden nelikulmaisia. Täsmällisen ruutuverkon ihannointi pohjautui renessanssin geometrisyyteen ja symmetriaan.
Kaupungin katujen ja kortteleiden ruudukko oli vuoden 1619 säännöksessä nimeltäänkin paljastavasti järjestys. Käsite asemakaava tuli vasta myöhemmin.
Järjestyksen tuli perustua tarkkaan mittaukseen olemassa olevasta tilanteesta, kaduista, kortteleista ja julkisista rakennuksista. Oulussa päästiin mittauksiin 1640-luvulla. Niiden perusteella kaupungista piirrettiin kartta ja sen päälle istutettiin ruutujen verkosto, järjestys. Oulun maaherrakunnan maanmittari Claes Claessonin työn tulos 1649 on Oulun kaupungin ensimmäinen järjestysehdotus, asemakaavaluonnos. Kuninkaan päätökseksi luonnos muotoutui 1651.
Kaupungin tulipalot 1652 ja 1655 avittivat jäykän ja suorakulmaisen ruudukkokaavan paaluttamista maastoon.
Tuo Claessonin samainen ruutukaava on edelleenkin Oulun keskustan peruspilari. Alue on laajentunut, muutoksia on tehty, uusia asemakaavoja laadittu ja maanmittarit päivittäneet karttapiirroksissaan kaupunkirakennetta ajan tasalle. Tulipalotkin ovat vuosisatojen mittaan usein armeliaasti avustaneet muutostarpeiden toteutumista.
Tulipalot ovat avustaneet myös kansainvälisten tyylivirtausten rantautumisessa Ouluun. Ruotsinvallan aikainen harmonisen matalan rakentamisen ja kapeiden katujen klassismin ihanteisiin pohjautunut kustavilaisuus alkoi väistyä kaupungin palon 1822 jälkeen.
Suomi kuului nyt Venäjään. Saksalaispietarilaiseen empireen kuului leveä ja matala katutila. Niskalan mukaan J.A. Ehrenströmin ja C.L. Engelin sekä Aleksanteri I:n omakätisesti vahvistama Oulun asemakaava 1825 on Suomen ensimmäinen empireasemakaava.
Kirjaa lukiessa tosin vaikuttaa siltä, että paloturvallisuuden lisääminen, tulipalojen sisukas ennaltaehkäisy on tyylivirtauksia enemmän vaikuttanut Oulunkin kaavoitukseen ja rakentamiseen.
Mutta tontinomistajatkin pitivät kaavoituksessa puolensa. Niinpä asemakaava 1882 jäi suurimmalta osalta toteutumatta, kun palontorjunta-alueet olisivat pienentäneet tontteja.
Tulipalojen jatkuva pelko väistyi vasta kivitalojen vaurailla 1870-80-luvuilla. Tuiran puutarhakaupungin asemakaava 1908 kertoo sitten jo pakonomaisen ruutuverkoston poistumisesta, paluusta jugendin ja keskiajan hengessä orgaanisuuteen.
Sodan tuhot toivat avokorttelit jälleenrakentuvan Oulun keskustaan. Sitten tulivatkin lähiöiden rakentamisen ja kaupungin yhä jatkuvan kiivaan kasvun vuoro. Kirja kokoaa yhteen ensimmäistä kertaa kaupungin lähiöiden kaavoituksen moninaisuutta ja päätyy tulevaisuuteen, Oulun yleiskaavaan 2020.
Kaarina Niskalan kertova teksti johdattaa rauhallisen selkeäsanaisesti ja samalla intensiivisesti Oulun kaavoitukseen ja kaupunkikuvaan historian eri vaiheissa. Myös kaavoituksen ja rakentamisen säännösten kehitys kulkee teoksen läpi punaisena lankana.
Tiiviit, tietoiskunomaiset katsaukset antavat kullekin kaudelle tarpeellista historiallista ja kulttuurihistoriallista taustaa. Kirjalliset lainaukset Oulua kuvanneita kirjailijoilta ovat leppoisia levähdystuokioita historian faktojen kulussa.
Itse asemakaavakuvat muodostavat kiintoisasti etenevän historiallisen sarjan. Moni kuva olisi kuitenkin vaatinut sisällön selvennykseksi perusteellisemman kuvatekstin. Kuvatekstien kirjasinlajikekin hahmottuu vaikeasti.
Asemakaavoituksen vuosilukujen sarja 350 vuoden ajalta olisi voinut olla tiivistelmätietona liitteenä.
Ilpo Okkosen valokuvat parhaimmillaan rinnastavat kaavan ja nykytilanteen tai vanhan kaupunkivalokuvan ja nykytilanteen. Panoraama- ja ilmavalokuvat lisäävät perspektiivejä, joita tavallinen kadunkulkija ei edes huomaa. Valokuvat osoittavat armottomasti myös ajan kulun. Vastaotetut valokuvat (2000-2001) ovat osittain jo vanhoja, Arinan kohdallakin on nyt vain kuoppa.
Ja mikä sitten on se Oulun graadi. Se on vuodesta 1783 lähtien seurannut ruutukaava-alueen mittavirhe. Lähtökohtana ollut Franzénin talon kulma ei ollutkaan 90 asteen kulma. Eli ei Oulussa sen jälkeen ole oltu tiukkapipoisen ruutukaavaisia.
Oulu lähestyy perustamisensa 400-vuotisjuhlaa 2005. Oulun tekninen keskus ennätti ensinnä. Kirja Oulun graadi on hieno alku 350-vuotisuudesta kohti 400-vuotisuutta.