Ylennykset: Tässä on re­ser­vin ylen­nyk­siä it­se­näi­syys­päi­vä­nä – katso, ketkä poh­jois­suo­ma­lai­set on ylen­net­ty

Kolumni

Järjen käyttö on nyt pakko

Presidentti Vladimir Putinin toimintamallilla on nykyisen Venäjän lyhyttä historiaa pidemmät perinteet. O.W.

Presidentti Vladimir Putinin toimintamallilla on nykyisen Venäjän lyhyttä historiaa pidemmät perinteet. O.W.Kuusisen hallitus pyysi ja sai 1939 Neuvostoliiton aseellista tukea suomalaisten valkobandiittien ja länsimaiden hyökkäyksen torjumiseksi.

Neuvostopanssarien tukemat Baltian maat ymmärsivät 1940 kukin vuorollaan anoa pääsyä neuvostokansojen perheeseen.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto kaappasi vallan useimmissa eurooppalaisissa naapurimaissaan. Aseella uhaten se muodosti niistä liittokunnan, josta sille kuitenkin koitui pelkkää vastusta ja nöyryytystä.

Venäjä sitoutui 1994 allekirjoittamassaan Budapestin muistiossa kunnioittamaan Ukrainan koskemattomuutta. Ja nyt sitten operettitempuilla tuntemattomiksi naamioituneet sotilaat paimensivat Krimin parlamenttia kun se päätti vaihtaa valtakuntaa.

Ulkoministeri Andrei Kozyrev sanoi 1993, että Venäjällä on ”erityisoikeus puuttua entisten neuvostotasavaltojen asioihin erityisesti suojatakseen niiden etnisten vähemmistöjen ihmisoikeuksia”.

Putin jatkaa tätä historiaa. Hän sanoi huhtikuussa 2005: ”Neuvostoliiton romahtaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi. Venäjän kansalle siitä tuli todellinen draama. Kymmenet miljoonat kansalaiset ja maanmiehet jäivät Venäjän alueen ulkopuolelle. Sen lisäksi hajoamisen epidemia tulehdutti Venäjän itsensä”.

Rivien väliin on piilotettu Venäjän tavoite, joka on menetetyn suuruuden palauttaminen.



Tämä kova linja Neuvostoliiton entisessä etupiirissä kirjattiin virallisiin asiakirjoihin jo ennen kuin Putin puki sen sanoiksi. Venäjän ensimmäinen sotilaallinen doktriini vuodelta 1993 otti holhooja-asenteen lähiulkomaihin, Neuvostoliiton aikanaan hallitsemaan alueeseen.

Nykyisen, 2010 hyväksytyn sotilaallisen doktriinin mukaan Venäjä pitää oikeutenaan käyttää asevoimaa ”suojellakseen Venäjän rajojen ulkopuolella olevia kansalaisiaan kansainvälisen oikeuden yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden ja Venäjän tekemien kansainvälisten sopimusten mukaisesti”. Lausuman alkuosa toteutui tällä kertaa Ukrainassa, mutta loppuosa ei, kuten ei koskaan ennenkään.

Viime vuonna hyväksytystä Venäjän tuoreimmasta ulkopoliittisesta konseptista on poistettu sitä edeltäneissä asiakirjoissa esiintynyt pyrkimys tehostaa kilpailukykyä ja demokratiaa. Niiden tilalle on tullut venäläisen ihmisoikeuskäsityksen edistäminen kansainvälisillä foorumeilla.

Venäjän Ukraina-politiikka toistaa historiaa ja toteuttaa täsmällisesti virallisissa dokumenteissa ilmaistua tahtotilaa. Sen taustalla on kansallistietoinen imperialismi, joka kehittyi 1900-luvulla aatteelliseksi pakkomielteeksi. Neuvostomallin mukainen pullistelu ei tähän lopu. Karhu kuoli, syntyi susi.



Taas tulee ikävä viisasta Paasikiveä, joka opetti, että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Hän tarkoitti varsinkin ikäviä tosiasioita. Paasikiven aikaan ideologisesti imperialistinen Neuvostoliitto oli sellainen, nyt sen tilalla on geopoliittisesti imperialistinen Venäjä.

Neuvostoliiton aikana kannatti todistella ystävyyttä ja luottamusta sitä voimallisemmin mitä hankalammaksi naapuri heittäytyi. Venäjällä ei ole käytössään yya-sopimusta, joka neuvostoaikana piti suomalaiset peukaloruuvissa. Nyt täällä voi ajatella yhtä karskisti kuin Venäjällä.

Suomi on kaikin tavoin kytkeytynyt länteen, ja Venäjän johto tietää sen. Siksi Suomen Nato-jäsenyys ei muuttaisi mitään Venäjän turvallisuustilanteessa. Käyttäytymällä törkeästi naapuriaan kohtaan Putin hätistelee liittoutumattomia liittoutumaan. Siksi hänen pitää varautua myös siihen, että joku voi vielä liittyäkin Natoon. Sitä niittää mitä kylvää.



Kylmän sodan jälkeisen ajan Suomen presidentit ja pää- ja ulkoministerit eivät ole pystyneet havaitsemaan lähiympäristön muutoksia. Kauhistuttava alisuoritus. Vielä kauheampaa on, että joku ehkä huomasikin, mutta yleisen mielipiteen pelko sammutti järjen valon ja sulki suun. Sellaiset johtajat ovat kansallinen turvallisuusriski.

Olisi liikaa vaatia Nato-kammoisia ministereitä ja puoluejohtajia tunnustamaan virhearvionsa. Olisi sydämetöntä vaatia hallitusta rikkomaan ohjelmansa ainoan vielä rikkomattoman lupauksen. Sen täytyy saada rauhassa teeskennellä vielä vähän aikaa, että mikään ei koskaan muutu.

Mutta ensi keväänä ei enää pidä tehdä samaa typeryyttä, joka pitkään on ollut maan tapa. Hallitusohjelmissa on kerta kerran jälkeen säädetty, että seuraavien neljän vuoden aikana ei sitten tehdä eikä edes ajatella mitään Natoon liittyvää.



Kun turvallisuuspolitiikan johto on kieltänyt itseltään järjen käytön, se on pakotettava ajatustöihin. Seuraava hallitus on velvoitettava arvioimaan historiallisin ja turvallisuus- ja sotilaspoliittisin perustein, missä jamassa Suomi oikein on. Sen on kehitettävä todelliset ratkaisuvaihtoehdot, perusteltava ne kansalle, tehtävä päätös, ja kannettava poliittinen vastuu. Tätä sanotaan demokratiaksi.

Jos hallitus keksii ilman Natoa toimivan turvallisuusratkaisun, kansan riemulla ei ole rajoja. Jos se pystyy osoittamaan Nato-jäsenyyden järkeväksi ratkaisuksi, se pitää sitten hyväksyä, vaikka vähän harmittaisi. Niinhän se Paasikiven-Kekkosen linjakin aikanaan syntyi, ja hyvin kävi.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.