Hallituksen ja opposition välille on syntynyt oppiriita elvytyksestä. Väärä riidanaihe ja vielä väärään aikaan. Tärkeintä olisi auttaa firmat pahimman yli. Elvytyksen lajilla ei ole väliä.
Sosialidemokraattien runneltu puheenjohtaja Jutta Urpilainen on pitkin matkaa riepotellut hallitusta ja etenkin kokoomusta veroista. Viimeksi puoluevaltuuskunnan kokouksessa Seinäjoella hän äityi vaatimaan pääomaveroja ylös, jotta epäsuhta palkkaverotukseen korjautuisi.
Myös kunnallisverotuksen muuttaminen progressiiviseksi tuntuu olevan demarijohtajan sydäntä lähellä. Teollisuuden sähköveroa hän on sen sijaan vaatinut poistettavaksi. Veronkevennyksistä hän ei ole paljon perustanut elvytyksen apuna.
Yllättävän moni veroasiantuntija näyttää jakavan Urpilaisen näkemykset, mikä on jäänyt pimentoon luultavasti sen vuoksi, että demarijohtaja on henkilökohtaisessa uskottavuuskriisissä. Puhuipa Urpilainen kuinka punnittuja tahansa, unelmahötön leima hohkaa hänen otsassaan. Monet demarit samoin kun talousasiantuntijat ovat nimittäin sitä mieltä, että verot eivät työkaluina ole suhdannepolitiikan kannalta niitä parhaita.
Japani on kouluesimerkki. Maa juuttui 1990-luvun alussa laman jälkeen matalaan kasvuun, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Vaikka ennakkotiedot viime kesältä kertovat pitkästä aikaa talouskasvun vauhdittumisesta, maan valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen ylittänee 200 prosenttia parissa vuodessa. Velka on jo nyt suhteellisesti OECD-maiden korkein. Pitää muistaa, että vielä kymmenen vuotta sitten velkaa oli alle 90 prosenttia BKT:stä.
Japanin hallitus ajoi 1990-luvulta lähtien hyvin löysää finanssipolitiikkaa siinä toivossa, että yksityinen kulutus räjähtäisi käyntiin. Sellaista ei tapahtunut. Lisääntynyt raha säästettiin, ei kulutettu.
Samoja merkkejä on vahvasti ilmassa sekä Suomessa että muualla. Kullan hinta on kivunnut kiivaasti ylöspäin ja osakekurssit nousseet rivakasti, vaikka vanhojen sopimusten palkkaperinnön, alhaisten korkojen ja alhaisen inflaation vuoksi reaaliansiot ovat tänä vuonna nousseet nopeasti. Työttömyyden pelko on tehokkaasti laimentanut shoppailuintoa.
Pääoma-arvojen nousu voi aivan yhtä hyvin kertoa pelosta kuin uskosta reaalitalouden nousuun. Pahimmillaan verojen keventämisellä ei silloin saada aikaan muuta kuin julkisen velan nopea kasvu. Vasta kun usko tulevaisuuteen on riittävää, kuluttaja vaihtaa autoa, tekee remontin tai sisustaa uudelleen.
Veronkevennysten ja valtion menolisäysten vaikutukset perustuvat ajoitukseen, mutta tulokset ovat silti monesti arvoituksia. 1980-luvun lopussa hallitus luki suhdanteet väärin ja teki elvyttävän budjetin kasvun keskelle. Kun siihen päälle vielä tuli vahvaan markkaan perustunut rahapolitiikka ja romahtanut idänkauppa, lopputuloksena oli kansantalouden kriisi.
Onpa Suomen elvytys sitten luonteeltaan veroelvytystä tai ei, kysyntä nojaa pelkästään kotimaiseen kulutukseen. Siihen saakka kunnes investoinnit maailmalla lähtevät vauhtiin, hallituksen kädet ovat sidotut.
Hallitus voisi kuitenkin tarkastella opposition esittämää kritiikkiä muunakin kuin oppositiolle normaalina räkyttämisenä. Suomen infrastruktuurissa on kosolti korjattavaa, mitä osaltaan todistaa Helsingin metroasemia hiljattain runnellut vesivahinko. Teitä ja siltoja rakentamalla ja joitakin suuria investointeja aikaistamalla saatettaisiin auttaa ainakin joitakin työpaikkoja pahimman yli.
Uusi talousnousu tulee aikanaan. Se on varma. Mitä useampi yritys selviää hengissä, sitä parempi. Elvytyksen lajilla ei ole väliä.