Japani on taas kerran noussut otsikoihin. Syynä on hallituksen vaihdos. Uusi pääministeri Shinzo Abe lupasi ensi töikseen kääntää Japanin talouden suunnan. Keinoksi hän ehdotti finanssipoliittista elvytystä ja rahapolitiikan massiivista keventämistä. Rahapolitiikkaa koskevilla kannanotoillaan pääministeri puuttui keskuspankin itsenäisyyteen.
Tammikuussa keskuspankki hyväksyi kahden prosentin inflaatiotavoitteen. Se on sama, mitä pääministeri oli ehdottanut. Keskuspankki ilmoitti samalla, että se ryhtyy rahapolitiikan määrälliseen keventämiseen.
Toimenpiteisiin aiotaan ryhtyä ensi vuoden alussa. Helmikuussa keskuspankin pääjohtaja Masaaki Shikarawa ilmoitti siirtyvänsä eläkkeelle ennenaikaisesti.
Määrälliseen keventämiseen joudutaan turvautumaan sen vuoksi, että rahapoliittinen ohjauskorko on jo valmiiksi nollassa. Määrällinen keventäminen tarkoittaa sitä, että keskuspankki lisää rahan määrää ostamalla pankeilta (tai pankkien kautta yleisöltä) arvopapereita.
Tuoreilla politiikkalinjauksilla ja puheilla on jo ollut näkyviä vaikutuksia osake- ja valuuttamarkkinoilla. Osakekurssit ovat nousseet ja jeni on heikentynyt. Jenin heikkeneminen on synnyttänyt keskustelun valuuttasodasta. Jotkut ovat arvelleet, että Japanin ensisijaisena pyrkimyksenä onkin hankkia kilpailukykyetua valuuttaa heikentämällä.
Tällainen johtopäätös on liioittelua. Se kuvastaa sitä, että tilanne on hermostunut. Taloudelliset epätasapainot voivat pahimmillaan johtaa toimenpiteisiin, joilla pyritään hankkimaan etuja toisen maan kustannuksella. Jos kaikki toimivat samoin, kaikki häviävät. Siitä 1930-luku antoi opetuksen.
Japanin talouskehitys on pitkään ollut heiveröistä. Kasvu on 1990-luvun alun jälkeen ollut enimmäkseen lähellä nollaa. Ainoastaan vuosina 2003–2007 kokonaistuotannon vuosikasvu oli länsimaisittain katsottuna kutakuinkin normaalilla 2,5 prosentin tasolla. Viiden viime vuoden aikana on taas koettu kolme taantumaa.
Japanin ”menetetty vuosikymmen” ilmestyi talouskeskustelun sanastoon 2000-luvun alussa. Nyt voidaan puhua jo kahdesta menetetystä vuosikymmenestä.
Kahden vuosikymmenen aikana Japanin taloudellinen painoarvo maailmassa on supistunut. Kiina on jo ohittanut Japanin maailman toiseksi suurimpana kansantaloutena. Bruttokansantuotteella mitattuna Kiina on nyt jo yli neljänneksen suurempi talousmahti kuin Japani. Henkeä kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna Suomi on äskettäin mennyt Japanin ohi.
Kasvua on yritetty monta kertaa erilaisin keinoin vauhdittaa. 1990-luvulla kokeiltiin finanssipoliittista elvytystä. Julkisiin investointeihin syydettiin massiivisesti rahaa, mutta merkittäviä kasvuseurauksia sillä ei ollut. Valtionvelka sen sijaan paisui.
2000-luvulla kokeiltiin rahapolitiikan määrällistä keventämistä. Nämäkään toimenpiteet eivät olleet riittäviä irrottamaan maata alenevien hintojen eli deflaation ikeestä.
Nyt Japanissa on tarkoitus yrittää samoja keinoja. Siksi voi hyvin kysyä, miksi nämä keinot tepsisivät nyt. Miten kahden prosentin inflaatiotavoitteeseen päästään nyt, kun tähän mennessä ei yrityksistä huolimatta ole päästy edes plusmerkkisen inflaation puolelle? Hoito-ohjeita on vaikea antaa, jos taudinkuvaa ei tunneta. Ongelmana Japanin kohdalla on se, että ei ole hyvää selitystä sille, miksi maa on menettänyt kahden vuosikymmenen kasvun. Jostakin muusta on kysymys kuin siitä, että finanssi- tai rahapolitiikka olisi ollut liian kireää.
Yksi selitys on se, että ikääntyvät japanilaiset ovat huolissaan sosiaaliturvastaan ja tulevista eläkkeistä. Huolta lisää se, että japanilaiset ovat hyvin perillä valtion velkatilanteesta (200 % bruttokansantuotteesta). Tähän epävarmuuteen on parasta varautua säästämällä. Siitä syystä kulutus kasvaa hitaasti. Tällaiseen tilanteeseen finanssipoliittinen elvytys sopii huonosti, koska valtionvelan kasvattaminen vain lisää epävarmuutta valtion kyvystä huolehtia sosiaaliturvasta ja eläkkeistä tulevaisuudessa.
Toinen selitys liittyy pankkien toimintaan. Japanissa syntyi valtava kiinteistöhintakupla 1980-luvun lopulla, joka päättyi – niin kuin ne aina päättyvät – pankkikriisiin. Japanissa kesti aikansa ennen kuin kriisin olemassaolo tunnustettiin ja ryhdyttiin toimenpiteisiin sen hoitamiseksi. Seurauksena oli se, että rahoitusjärjestelmään jäi pankkeja, jotka eivät olleet elinkelpoisia. Pankeille jäi myös yritysasiakkaita, jotka eivät olleet elinkelpoisia, mutta jatkoivat siitä huolimatta olemassaoloaan. Nollakorkojen vallitessa elinkelvottomuus ei tule testiin, mikäli pankki jatkaa luototusta.
Tämän opetus on se, että julkisten varojen käyttö pankkikriisin ratkaisemiseen voi olla paljon tehokkaampaa elvytystä kuin niiden käyttö julkisiin töihin. Japanin esimerkki myös osoittaa sen, että nollakorkojen ja rahapolitiikan määrällisen keventämisen ei-toivottu sivuvaikutus on se, että se kannustaa siirtämään ongelmien ratkaisua myöhemmäksi.
Japanin kokemukset on hyvä tuntea ja niistä on syytä ottaa oppia Euroopassakin. Ensimmäinen opetus on se, että finanssipoliittisen elvytyksen teho häviää tai muuttuu jopa haitalliseksi, mikäli valtion lisävelkaantuminen lisää kansalaisten huolta tulevasta sosiaaliturvastaan. Toinen on se, että erityisesti nollakorko-olosuhteissa, on syytä pitää kiirettä siinä, että pankkien ja yritysten taseet saadaan kaikilta osin kuntoon. Silloin korkopolitiikassakin voidaan päästä normaalitilaan.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.