pekka.mikkola@kaleva.fi
Kaleva.plussan luetuin juttu toissa päivänä kertoi suomalaisteinien hullaantumisesta Japanin vaatetyyleihin. Muodit tulevat ja menevät, mutta nuoren polven Japani-innostus on osoittautunut yllättävän kestäväksi trendiksi. Ilmiö on erikoinen: miksi 130 miljoonan asukkaan kaukainen, kulttuuriltaan hyvin erilainen maa sytyttää Suomessa ja muualla Euroopassa? Esimerkiksi Ranskassa moni nuori pitää Japania suoranaisena unelmamaana.
Maallikkoteoria voisi olla, että juuri kaukaisuutensa ja eksoottisuutensa takia. Itäisten vaikutteiden rinnalla läntinen on jo yksinkertaisesti kulunutta ja tylsää. Japani on myös teknologisesti edistynyt ja siisti, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti.
Yhden valistuneen näkemyksen mukaan buumin takana on kuitenkin lähinnä se, että kotimarkkinoiden hiipuessa japanilaiset alkoivat joitakin vuosia sitten aktiivisesti etsiä uutta maaperää manga-sarjakuville, anime-piirretyille ja maan musiikille. Markkinarynnäkkö onnistui ja nyt J-buumi on populaarikulttuurin historiaa.
Pekingin loistokkaiden olympialaisten aikaan voi kysyä, miksi Kiina ei ole pystynyt samaan kuin Japani. Kiinahan on myös kaukainen ja eksoottinen, huikeasti viime vuosina kehittynyt maa, jolla myös on kiehtova historia ja yltäkylläinen kulttuuri. Kyseessä on myös maailman väkirikkain maa. Kiina-buumista ei kuitenkaan ole tietoakaan.
Kuka esimerkiksi muistaa yhdenkään mannerkiinalaisen ohjaajan tai näyttelijän nimen? Suomessa on jokunen Falun Gongin kannattaja, taijin tai kungfun harrastaja, mutta vähiin nuo vaikutteet kyllä jäävät. Vain kiinalainen ruokakulttuuri on täällä lyönyt läpi. Vanha neukkukrääsäkin on paljon kovemmassa huudossa kuin vaikkapa Mao-asut tai -lippikset.
Miksi Kiina ei pure? Kai ainakin politiikassa on syytä. Kiina on yhä yhden puolueen diktatuuri, jossa kansalaisvapauksia tukahdutetaan karkeasti. Sen tietää täällä jokainen nuori. Todistaa terveistä ihanteista, jos suhtautuminen tuollaiseen valtioon on varauksellinen.
Kuuluu Suomen lähihistoriaan sellainenkin vaihe, jolloin Kiina oli poliittisesti kova juttu. Jakso osui 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun. Höyrähdys syntyi täällä samaan aikaan kun jättiläisvaltiossa elettiin kulttuurivallankumoukseksi kutsuttua kaaosta. Sen aikana Mao kohteli omia kansalaisiaan vielä paljon raakalaismaisemmin kuin nyky-Kiinan johto. Suomen maolaisliikehdintään osallistui alkuvaiheessa esimerkiksi nykyinen vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakso.
Noihin aikoihin Suomi-Kiina-seuran jäsenmäärä nousi Mao-aktivistien innokkaan jäsenhankinnan ansiosta 10 000:een. 1970-luvun loppuun mennessä Suomen maolaisten toiminta kuitenkin oli jo hiipunut. Liikkeelle ei ollut elintilaa neuvostomyönteisten kommunistien puristuksessa.
Aivan kuollut aate ei maolaisuus vieläkään täällä ole. Sen perinteitä pitää esillä Jyväskylässä 2005 perustettu Marxilais-leniniläinen yhteiskuntatieteen seura. Sen tavoite on ei vähempää kuin vallankumous ja proletariaatin diktatuuri.
Ei taida sytyttää nuoria eikä muitakaan kaadereita. Mutta Suomessa tuollaisenkin järjestön on leppoisaa toimia. Sekä Maon valtakunnassa että nyky-Kiinassa vallankumouksen virittely vei ja vie vankilaan.