Sodankylä
Unkarilaista Miklós Jancsóa (1921 on kuvailtu ohjaajaksi, jonka aihepiirit ponnistavat hänen kotimaansa historiasta.
Keskusteluyleisön sunnuntaiaamuna hurmannut Jancsó sanoi olevansa otettu, jos Unkarin historian uskotaan olevan hänen elokuviensa käsikirjoitus: "Kauniisti sanottu, mutta käsikirjoittajana on ollut myös nykyaika. Kaikki uusimmat elokuvani kertovat juuri omasta ajastaan."
Miklós Jancsó on usein käyttänyt historiaa apunaan halutessaan kertoa nykyhetken asioista ja ongelmista. Näin on tapahtunut myös hänen kansainvälisesti tunnetuimman elokuvansa, talonpoikaiskapinallisista kertovan Miehet ilman toivoa (Szegénylegények 1965) kohdalla
"Elokuvissa ei silloin voinut kertoa suoraan todellisuudesta vaan piti käyttää vertauskuvia. Kyseinen elokuva on sijoitettu 1800-luvun loppupuolelle, mutta jokainen tiesi siinä puhuttavan 1950- ja 60-lukujen tapahtumista", hän sanoo.
Myös kymmenet lyhytelokuvat, joita hän teki uutisfilmeiksi sensuurin tiukassa valvonnassa, edustivat sen hetkistä realismia. Todellisuuden kanssa niillä tosin ei ollut mitään tekemistä. "Lyhyitä uutisfilmiä esitettiin teattereissa pitkien elokuvien alussa. Nämä lyhyet ja usein propagandistiset elokuvat eivät kuvanneet todellisuutta vaan unelmia. Ei unelmissa sinänsä mitään pahaa ole, mutta silloin vallanpitäjien oli vaikea hyväksyä sitä, että unelmia saattoi olla myös köyhillä maatyöläisillä.”
Pustalla ei pääse
ratsua pakoon
Jancsón äiti oli romanialainen ja isä unkarilainen. Äiti oli vanhaa aatelissukua, johon kuului myös ylhäisyys nimeltä Dracula.
"Se tuntuu tuntua vitsiltä mutta totta se on. Nykyinen puolisoni, joka on ammatiltaan elokuvaleikkaaja, pääsi kerran erään elokuvan lopputeksteihin nimellä rouva Dracula", Jancsó naureskelee.
Synnyinseutuaan Romanian Transylvaniaa Janscó vertaa yllättäen Karjalaan, josta hänellä on jopa henkilökohtaisia kokemuksia. Sodan jälkeen hän vietti jonkin aikaa venäläisten sotavankina Karjalan Kannaksella Raivolan kylässä, josta hänen muistoihinsa ovat jääneet kauniinsiniset järvet ja vehreät metsät.
"Unkarin maisemista kuvaavin on laaja ja tyhjä alue, jota sanotaan pustaksi. Pusta on minulle kaksinainen käsite. Toisaalta se edustaa ääretöntä vapautta ja toisaalta vapautta, joka ei pysty toteutumaan. Sitä eivät määrittele maiseman rajat ja lait vaan yhteiskunta. Siellä pystyy asumaan mutta sieltä ei pysty pakenemaan. Pustan asukkaat kulkevat jalan mutta vallanpitäjät ratsain. Ratsua pakoon ei juoksemalla pääse - ei pääse myöskään tankkeja tai lentokoneita", hän sanoo.
Sanat totuuden peittelyä varten
Unkari ei ollut 1920- ja 30-luvuilla mikään demokratian ihmemaa. Aateliston ja köyhien talonpoikien välillä silloin oli valtava ero. "Tosin tänä päivänäkin uusrikkaiden ja tavallisen kansan väliset tuloerot ovat valtavat", hän huomauttaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto vapautti Unkarin natsien ikeen alta. Jancsó sanoo, ettei Unkarissa silloin aavistettu, mihin vapauttaminen hänen kansansa johtaisi.
Jancsó kertoo, että vuoden 1946 jälkeen Unkarissa tehtiin paljon upeita elokuvia. Tästä hän kiittää varhaisia neuvostoliittolaisia elokuvantekijöitä eikä vuoden 1956 kansannousun jälkeen Unkarissa ryhdytty tehtailemaan propagandaelokuvia kuten olisi voinut kuvitella.
"Kansannousussa valtaan tulleen unkarilaiset huomasivat pian olevansa syyllisiä, mitä he tosin eivät koskaan julkisesti tunnustaneet. Kuitenkin maata johtanut Janos Kadar halusi antaa elokuvalle tiettyjä vapauksia.”
Vuoden 1956 kansannousua Jancsó ei kokenut henkilökohtaisesti, sillä juuri silloin hän oli tekemässä dokumenttielokuvia Kiinassa.
Toinen käännekohta maan historiassa oli vuosi 1968, sillä Ranskan tapahtumat heijastuivat myös Unkariin. "Ranskalaisten noustua barrikadeille meilläkin päästiin avoimempaan keskusteluun Neuvostoliiton kanssa", hän kertoo.
Samana vuonna Varsovan liiton panssarit vyöryivät Tsekkoslovakiaan. Jancsó kuvasi samanaikaisesti elokuvaa Vapauden tuulia, joka käsitteli vuotta 1948.
Palkinto Cannesin elokuvajuhlilta
Miklós Jancsó on opiskellut lakia sekä taidehistoriaa ja kansanperinnettä. Hän on valmistunut oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Uran valintaan vaikutti ohjaaja ja kirjailija, Budapestin elokuvakorkeakoulun opettaja Béla Balázs.
"Valmistauduin työskentelemään teatterissa, kun Balázs tuli minulle sanomaan, että minun pitää ehdottomasti siirtyä elokuvan puolelle.”
Jancsósta tulikin eräs maansa kaikkien aikojen suurimmista ohjaajanimistä. Elokuvat Miehet ilman toivoa, Punaiset ja valkoiset (1967) tai Punainen psalmi (1971) ovat kuvauksia yksilön ja yhteiskunnan armottomasta välienselvittelystä. Elokuva Miehet ilman toivoa palkittiin vuonna Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1965.
Elokuva Miehet ilman toivoa säväytti elokuvamaailmaa.
Tähänkin huomioon hän suhtautuu tyylilleen uskollisesti ja huomauttaa, ettei hänen mielestään elokuvaa tehdä koskaan tulevaisuutta tai elokuvan tutkijoita varten vaan kuvia katsovaa yleisöä varten. "Ei ole tärkeää, pitävätkö ihmiset näkemästään. Tärkeää on, että he katsovat niitä."
