Yhä useammassa perheessä puhutaan nyt jämäkän vanhemmuuden puolesta. Vanhemmuuden mallit ja periaatteet tekevät heiluriliikettä vuosikymmenten kuluessa. Sotien jälkeen varttuneet lapset saivat tiukan kurinpidon. Sen jälkeen heiluri heilahti toiseen ääripäähän: puhuttiin niin sanotusta vapaasta kasvatuksesta.
"Autoritäärisestä kasvatuksesta mentiin vapaaseen kasvatukseen. Nyt seilaamme välimaastossa ja vapaasta on menty taas jämäkämpään suuntaan", kuvailee psykologi, psykoterapeutti Marjo Kankkonen Mannerheimin lastensuojeluliitosta.
Jämäkkyys näkyy nyt neli-viisikymppisten vanhempien elämässä. Vanhemmuuden mallit muuttuvat yhteiskunnan muutosten mukana. Siinä missä ennenvanhaan neli-viisikymppiset olivat jo lähettäneet lapsensa maailmalle, on nykyviisikymppisillä usein koulu- tai murrosikäisiä kotona.
Suunnanmuutokset tapahtuvat vähitellen. Keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät vanhemmat ovat kokeneet tai nähneet vierestä sekä ääritiukkaa että äärivapaata vanhemmuutta. Välimuodossa he haluavat itse olla sopivasti tiukkoja.
Sopivasti jämäkän rinnalla myös niin sanottu sanottu curling-vanhemmuus on yleistynyt hyvinvoinnin ja elintason myötä.
Curling-vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapsi pääsisi liukumaan elämässä eteenpäin aivan kuin curling-kivi jäällä. Näin lapsi ei ole joutunut ponnistelemaan tai tekemään asioita itse.
"Tämä voi erityisesti olla pitkälle koulutettujen vanhempien pulma. Vanhemmat tietävät paljon, melkein liikaakin. Vanhemmuuteen ja kasvatukseen kiinnitetään huomiota ja lasta arvostetaan. Vanhemmat kuitenkin unohtavat, miten tärkeää lapsen on oppia kokemaan pettymyksiä ja muita kurjia tunteita turvallisesti", Kankkonen sanoo.
Jos oma lapsuus on koettu esimerkiksi liian ankaraksi, haluaa vanhempi korvata kaiken omalle lapselleen. Silottelemalla vanhempi tekee lapselle kuitenkin karhunpalveluksen. Lapsena opittu tapa kohdata pettymyksiä vaikuttaa elämään aikuisenakin.
"Elämässä kun ei voi välttyä vastoinkäymisiltä", Marjo Kankkonen muistuttaa.
Jos vanhempi on liian hellävarainen, jää lapsi vaille rajoja. Ilman rajoja lapsi on kuin yksin jätetty.
Toisessa ääripäässä autoritäärinen vanhempi on liiankin tiukka eikä hän osaa asettua lapsen asemaan tai osoittaa tunteita.
Jos lapsuudenkodissa ei ole esimerkiksi sallittu tunteiden ilmaisua, on tunteita usein vaikea sallia omassakin kodissa. Liika ankaruus ei ole hyvästä.
"Lapsena koettu ankaruus voi muodostua kriittiseksi ääneksi ihmisen sisälle", Kankkonen kertoo.
Nykytyöelämässä menee lujaa vielä viidenkympin molemmin puolin. Uralla edetään, työ muuttuu vaativammaksi ja kotona on vielä huollettavia. Aika on kortilla.
Moni koulu- tai murrosikäisen vanhempi on huomannut jälkeen päin, että olisi voinut toimia toisinkin. Mieleen hiipii kysymys: voiko virheitä enää myöhemmin korjata?
"Kaikki tekevät virheitä. Vanhemmuus on kasvua ja virheistä oppii. Aina voi lisätä myönteistä vuorovaikutusta lapsensa kanssa, olipa hän kouluikäinen tai vaikka jo itsenäistynyt nuori. Aitous ja oman vanhemmuutensa tavan tai tyylin perustelu itselleen - ja miksei myös aikuiselle lapselle - lähentää suhdetta", Kankkonen sanoo.