Suomi sijoittui jokin aika sitten julkaistussa Pisa-tutkimuksen ongelmanratkaisukilvassa kärkipäähän. Suomalaiset 15-vuotiaat peruskoululaiset osaavat ratkaista ongelmia parhaiten Euroopassa.
Koko maailman mittakaavassa suomalaisteinit olivat yhdeksännellä sijalla. Hienoa. Huoli suomalaisten tyhmenemisestä voitaneen unohtaa. Niinhän sitä sanotaankin, että pojasta polvi paranee.
Pisa-tutkimuksen mukaan se näyttää kuitenkin paranevan enemmän tytöstä.
Tulos on yllättävän positiivinen. Odotusarvo taisi olla alempi, sillä viimeaikaiset kokemukset viittaavat siihen, että oppimistulokset Suomen kouluissa ovat kansainvälisessä vertailussa laskusuunnassa.
Miksi suomalaiset pärjäävät ongelmanratkaisussa? Ehkä yksi selitys on se, että näillä leveysasteilla pärjätäkseen on pitänyt kyetä ratkomaan vaikeita ongelmia iät ja ajat.
Ehkä jotakin kertoo se, että taannoin onnistuttiin löytämään kansallinen konsensus sote-sopassa.
On harvinaista, että kaikkien poliittisten ryhmien johto hallituksesta oppositioon istuu saman pöydän takana vakuuttamassa yksimielisyyttä jossakin asiassa.
Suomalaisten ongelmanratkaisukyvyistä voi olla tosin toistakin mieltä.
Esimerkiksi elinkeinoelämä tuntuu nostaneen räpylät pystyyn maailman markkinavoimien edessä: antaudumme. Kun joskus aikoinaan kehitetyt bisnesideat eivät enää menesty, syytetään korkeita työvoimakuluja, vaikka ne eivät ole edes tärkeimpien kilpailijamaiden luokkaa.
Ongelmia on ratkottu potkuilla, ja vaadittu päälle työurien pidentämistä.
On toimittu mukavuusalueella, eikä vaivauduttu panostamaan tuotekehitykseen. Mitattu ulos mitä vielä on mitattavissa. Kyvyttömyys ratkaista ongelmia suomalaisessa bisneselämässä kulminoituu Nokian kohtaloon.
Paljon on mennyt vituralleen myös monissa isoissa kansallisissa ict-hankkeissa.
Priimaa on toki yritetty tehdä, mutta sutta on pukannut. Ja kalliiksi on ongelmanratkaisukyvyttömyys osoittautunut. Koskee kuntia, valtioita, terveydenhuoltoa ja monia muita. Eikä yksityisellä puolellakaan ole hommat aina putkeen menneet.
Epäonnistuminen ei ole Suomessa suosittua. Vastuunkantajia ei tahdo löytyä, malkaa ei ainakaan löydy omasta linssistä.
Mikä neuvoksi, jotta ei iskettäisi päätä kerta toisensa jälkeen kotimaan mäntyyn, josta voisi toki tehdä muutakin kuin paperia?
Vastaus voisi piillä tämän kolumnin alussa: otetaan ja jalostetaan välkyimmistä nuorista meille ongelmanratkaisijoita, niin kuin lahjakkaimmista nuorista urheilijoista jalostetaan voittajia ja hyvän laulunäänen omaavista oopperadiivoja.
Miten olisi ajattelukoulun perustaminen? Ei minkään elitistisen yksityiskoulun, vaan peruskouluun ja lukioon mahdollisuus päästä kehittämään kykyjään niin pitkälle kuin niitä riittää. Siitä pitää sitten tietysti olla jatkumo ylemmän koulutusasteen kautta aina työelämään asti.
Kyllähän niitä ongelmanratkaisijoita syntyy nykyiselläkin koulutusmallilla, mutta jalostusaste voisi nousta ja ratkaisijoiden määrä kasvaa jos valmennus olisi systemaattista. Massasta on helpompi ammentaa.
Ehkä näitä ongelmanratkaisijoita riittäisi sitten politiikkaankin asti.
Ei tarvitsisi kuunnella ja katsella Arkadianmäen epätaiteellisen poliittisen teatterin kehnosti käsikirjoitettuja näytelmiä eikä stand up-populismia.
Eikö olisikin hienoa, jos meillä olisi 200 älykästä, viisasta, fiksusti käyttäytyvää, sivistyneesti keskustelevaa kansanedustajaa, verratonta ongelmanratkaisijaa. Ja kaiken kruununa hallitus, jota koko laitos arvostaa. Kenties myös kansa.
Kolumni