Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Jäl­leen­ra­ken­nus­py­hä­köt ker­to­vat vai­keis­ta ajoista

Kun Oulun ortodoksinen kirkko, nyttemmin katedraali, valmistui vuonna 1957, kirjoitti nimimerkki Vox populi kirkkokunnan Aamun Koitto -lehdessä: ”Oulun kirkosta on sanottava, että se on modernia tyyliä, jolla ei ole mitään tekemistä ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin kanssa.

Kun Oulun ortodoksinen kirkko, nyttemmin katedraali, valmistui vuonna 1957, kirjoitti nimimerkki Vox populi kirkkokunnan Aamun Koitto -lehdessä: ”Oulun kirkosta on sanottava, että se on modernia tyyliä, jolla ei ole mitään tekemistä ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin kanssa. Ainoastaan kattoristien vinopienat ilmaisevat, että kysymyksessä on ortodoksinen kirkko.”

Seurakunnanneuvosto vastasi, etteivät pohjoisen ortodoksit osaa vaatia kaikkea sitä, mitä rintamailla on saatavilla: ”Me olemme tyytyväisiä, iloisia ja kiitollisia tästäkin kaikille niille virastoille, laitoksille ja yksityisille henkilöille, jotka ovat suunnitelleet, sommitelleet ja rakentaneet meille ’modernin’ ja ’epäortodoksisen’ kirkon.”

Seurakuntalaiset pahoittivat mielensä, vaikka heillä itsellään ei osatessaankaan olisi ollut monia mahdollisuuksia puuttua tilanteeseen.

Vox populilla itsellään oli. Arkkipiispan sihteeri, ylidiakoni Leo Kasanko vastasi muun muassa sodalta ja alueluovutuksilta pelastettujen ikonien jakelusta kirkon keskusvarastosta jälleenrakennuskirkkoihin.

Suomen ortodoksinen kirkkokunta oli vuoden 1945 rauhansopimuksen nojalla menettänyt noin 90 prosenttia kiinteästä omaisuudestaan, johon kuuluivat rajan taakse jääneet kirkot, rukoushuoneet ja luostarit.

Vuonna 1950 perustettiin siirtoseurakuntien tilalle neljätoista uuttaa seurakuntaa, pohjoisimpina niistä Oulu, Lappi ja Kajaani.

Seurakuntien, pyhäkköjen ja jumalanpalveluselämän jälleenrakentaminen oli rankka tehtävä. Suuri osa seurakuntalaisista oli kotiseutunsa menettäneitä karjalaisia, Lapissa luovutetun Petsamon monietnistä kantaväestöä. Heiltä kerättävät verotulot jäivät niukoiksi varsinkin Lapin seurakunnassa, joka toimi pitkään kirkkokunnan ja valtion avustusten varassa.

Tilannetta vaikeuttivat Lapin sodan hävityksen jäljet, materiaalipula ja se, että jälleenrakennusorganisaatioissa ei ymmärretty pohjoisen tilannetta ja ilmastollisia olosuhteita.

Kirkollishallitus oli alkuun toiveikas. Vuonna 1949 se lähestyi siirtoseurakuntia kirjelmällä, jonka mukaan ”seurakunnat pääsevät itse mahdollisimman suuressa määrin vaikuttamaan siihen, että esimerkiksi kirkot eivät tule rakennetuksi joidenkin samojen standardipiirustusten mukaan”. Puhuttiin jopa arkkitehtuurikilpailuista. Kaksi vuotta myöhemmin kirkollishallitus ilmoitti seurakunnille ryhtyvänsä hankkimaan sellaisia tyyppipiirustuksia, jotka ”rakennustaiteellisessa ja käytännöllisessä suhteessa ovat tarkoitustaan vastaavia”.

Seurakuntien päätäntävapaus ja arkkitehtuurikilpailut oli unohdettu; nyt korostettiin käytännöllisyyttä, yhdenmukaisuutta ja taloudellisuutta. Tämä tarkoitti nimenomaan standardipiirustusten mukaan rakentamista.

Osa jälleenrakennuspyhäkköjen ikoneista oli peräisin luovutetuilta alueilta. Ne edustivat suurelta osin akateemiseksi kutsuttua 1800-luvun venäläistä tyyliä, ja niiden jakelu eri seurakuntiin saattoi olla hyvinkin sattumanvaraista.

Puutteita paikattiin ortodoksista kuvaperinnettä ja liturgista traditiota usein heikosti tuntevien taidemaalareiden tilaustöillä, joita seurakuntalaiset eivät aina tunteneet omikseen. Tärkeintä kuitenkin oli, että vihdoin saatiin kokoontua omaan jumalanpalveluspaikkaan jos jonkinlaisten väliaikaisratkaisujen jälkeen.

Vaikeissa ja niukoissa oloissa rakennetut jälleenrakennuskirkot ovat kautta historiansa saaneet osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa. Ne kuitenkin kertovat omalla hiljaisella tavallaan todeksi eletystä historian vaiheesta. Vuosikymmenten saatossa niitä on useaan otteeseen peruskorjattu ja radikaalistikin uudistettu – toisinaan kovalla kädellä ja vähemmän asiantuntevasti, joskus hyvinkin pieteetillä.

Muutokset ja niiden toteuttamisen tapa ovat nytkin herättäneet keskustelua. Tutkijapiireissä on huolestuttu milloin karjalaiseen tai muinaisvenäläiseen, milloin bysanttilaiseen traditioon vetoavasta tai ylipäätään jälleenrakennusajan jälkiin kohdistuvasta siivousinnosta ja pohdittu, missä määrin on kyse kaipuusta tradition juurille ja miten paljon oman historian häpeästä.

Ortodoksinen kirkollishallitus asetti kaksi vuotta sitten asiantuntijatyöryhmän laatimaan piispa Arsenin johdolla kokonaisvaltaista kulttuuriperintöstrategiaa.

Syksyllä 2014 kirkolliskokous hyväksyi työryhmän 16-sivuisen mietinnön kahden liuskan strategiaksi supistettuna. Työryhmä muun muassa korosti hajanaisen tilanteen kokonaisvaltaisempaa haltuunottoa, erityisasiantuntemuksen systemaattista hyväksikäyttöä ja asiantuntijatahojen kuulemista aina muutostöiden yhteydessä.

Konkreettisimmat ehdotukset kirkolliskokous torjui epärealistisina. Kun se vielä lisäsi asiantuntijakuulemisen yhteyteen sanat ”tarvittaessa” ja ”suositeltavaa”, oltiin siinä mistä lähdettiin. Historia alkoi toistaa itseään?

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.