Jälleenrakentamisen aikaa Suomessa leimasi usko tulevaisuuteen, mutta myös puute, kovat kokemukset ja raskas työ-taakka. Helvi ja Pekka Kuulaa haastateltiin lapsuusmuistoista tietokirjaan, joka hahmottaa, millaista oli varttua tuona poikkeuksellisena aikana.
Nivalasta lähtöisin oleva Kuulan pariskunta, Helvi ja Pekka, kuuluvat sukupolveen, joiden lapsuus osui jälleenrakennuksen aikaan, 1940-luvun loppupuolelle ja 1950-luvulle.
Aikakausi oli monella tavalla poikkeuksellinen. Sitä sävytti pula kaikesta, raskas työ ja sodan jättämät haavat, niin fyysiset kuin psyykkiset. Toisaalta aikakautta leimasi ilo sodan loppumisesta, usko parempaan tulevaisuuteen ja yhteinen ponnistelu eteenpäin.
Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjoittama tietokirja Jälleenrakentajien lapset on olohuoneen hyllyssä Kuulan pariskunnan omakotitalossa Kempeleessä. Paksua kirjaa on selailtu ja luesteltu sieltä täältä, mutta ei vielä kannesta kanteen. Tamminen, joka haastatteli Kuulia kirjaan, on heidän vävynsä.
Helvi ja Pekka Kuula ovat molemmat syntyneet vuonna 1941. Helvin lapsuudenkoti oli Nivalan Maliskylällä. Pekan perhe osti Nivalasta maatilan ja muutti sinne Laihialta vuonna 1948.
– Isä oli sotainvalidi, hän menetti sodassa toisen kätensä, Helvi kertoo.
Perheellä oli pieni maatila ja kuusi lasta. Perheen isä kouluttautui sodan jälkeen kirjanpitäjäksi.
Helvi Kuula tunnistaa omasta lapsuudestaan niitä piirteitä, jotka ovat jälleenrakennusajalle tyypillisiä. Lapsetkin joutuivat tekemään töitä pienestä pitäen. Erityisesti hän nostaa esiin, miten paljon äiti joutui puurtamaan.
Pyykkivesi lumesta tai ojasta
Kotitalossa oli huone ja kamari, mutta myöhemmin sen yläkertaan tehtiin kaksi makuuhuonetta lisää. Oli ulkohuussi, ulkosauna, eikä juoksevaa vettä. Kaivovesi oli niin rautapitoista, ettei sillä voinut pestä pyykkejä.
– Talvella pyykkivesi sulatettiin lumesta, kesällä käytettiin ojavettä. Minäkin olen lapsena ollut mukana pesemässä pyykkiä pyykkilaudalla.
Myöhemmin navetan karjakeittiöön vedettiin vesijohdot. Helvi muistelee, miten mukavaa sitten oli, kun karjakeittiössä pystyi pyykkien lisäksi helposti pesemään itsensä, ettei enää ollut vain lauantaina lämmitettävän saunan varassa.
Ruoka oli yksinkertaista, mutta siitä ei maalla ollut puutetta. Perheen isä oli ensin Hituran kaivoksen toimistossa töissä, ja viikot poissa kotoa.
– Elämän kohokohdat olivat sellaisia, ettei niitä nykylapset osaa kuvitellakaan. Kun isä tuli lauantai-iltana Hiturasta kotiin, hän toi tuliaisiksi siivutettua teemakkaraa ja me lapset saatiin jokainen siitä yksi siivu.
Poika jäi hoitamaan viljelykset
Pekka oli 12-lapsisen sisarussarjan keskimmäisiä. Kun hän oli 12-vuotias, isä kuoli yllättäen, vain 44-vuotiaana. Perheessä oli silloin yhdeksän alle 16-vuotiasta.
Kun vanhemmat veljet lähtivät Ruotsiin töihin, Pekan tehtäväksi tuli hoitaa viljelyksiä äidin kanssa. Niitä jätettiin seitsemän hehtaaria oman perheen viljeltäväksi, loput pellot annettiin vuokralle.
– Olen minä myöhemmin ihmetellyt, että kuinka olen pystynyt hevosiakin ohjaamaan ja auraamaan maata, Pekka sanoo ja lisää, että toisaalta siitä oppi: aina uskaltanut yrittää tehdä mitä vain.
Naiset olivat ylirasittuneita
Viime vuosina on puhuttu paljon isien sotavammoista ja -traumoista.
– En ollut osannut ajatella koko mitassa, miten kovilla äidit ovat olleet, Tuomo Tamminen sanoo.
Lääkärit kertoivat ylirasittuneista naisista, jotka hakivat lähetteitä raskaudenkeskeytyksiin. Aborttilainsäädäntö oli tiukka. Laittomia abortteja tehtiin vielä 1940-luvulla vuosittain noin 20 000–30 000, kun viime vuonna Suomessa tehtiin 9 350 raskaudenkeskeytystä.
Kirjassa todetaan, että naisten tilanne huomioon ottaen on helppo ymmärtää, miksi moni tuon ajan lapsi muistaa äitinsä etäisenä, jopa kylmänä. Moni kirjan haastateltava on aikuisena miettinyt, että äiti oli aikoinaan masentunut.
Helvin ja Pekan perheissä aikuiset jaksoivat tiukoista olosuhteista huolimatta kohtuudella. Molemmat tuntevat, että heillä oli hyvä lapsuus. Niukkuuteen ja kovaan työntekoon oli helppo sopeutua myös siksi, että sellaista elämä oli muissakin perheissä.
Samaa tarinaa piirtää Malisen ja Tammisen kirja.
– Se muistetaan, että kaikesta oli pulaa, mutta harva muistaa sitä katkeruudella, Tamminen sanoo.
Töitä oli helppo saada
Helvi kävi keskikouluun. Pekkakin hyväksyttiin keskikouluun, mutta hänen äitinsä katsoi, ettei oppikouluun ole maataloustöiltä aikaa. Pekka meni maamieskoulun ja hänestä piti tulla tilan isäntä. Sitten vanhempi veli palasi Ruotsista ja hänestä tehtiinkin jatkaja tilalle.
– Silloin se tuntui pahalta, mutta myöhemmin olen ajatellut, että helpommalla pääsin, Pekka sanoo.
Hän päätyi töihin Osuusteurastamo Karjapohjolaan ja myöhemmin lihanjalostuskouluun. Suurimman osan työurastaan hän toimi alalla työnjohtajana.
Toisensa pariskunta tapasi parikymppisinä. Perheeseen syntyi kolme tytärtä. Helvi ryhtyi perhepäivähoitajaksi, ja jäi aikoinaan siitä työstä eläkkeelle.
Nuoruusvuosiaan muistellessaan Pekka ja Helvi miettivät, miten helppoa siihen aikaan oli päästä töihin. Kun oli maalta kotoisin, se kävi hyvästä suosituksesta. Kaikki tiesivät, että maalla kasvaneet olivat oppineet paiskimaan töitä.
Jälleenrakennusajan lapset
Tietokirjan ”Jälleenrakennusajan lapset – Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin” ovat kirjoittaneet tutkijatohtori Antti Malinen (s. 1977) ja tiedetoimittaja Tuomo Tamminen (s. 1980).
Jälleenrakennusajaksi kutsutaan Suomen historiassa sotienjälkeistä aikakautta 1940-luvulla ja 1950-lukua.
Kirjan aineistoina on käytetty muun muassa sosiaalisiin oloihin ja lasten sekä aikuisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä arkistolähteitä, lasten aikoinaan kirjoittamia tekstejä sekä 1940- ja 1950-lukujen kyselytutkimuksia, joihin lapsia ja nuoria on haastateltu.
Kirjassa on myös hyödynnetty muistitietoa, jota muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto (SKS KRA) ja Museovirasto ovat keränneet useaan otteeseen jälleenrakennusajalta. ”Perheissä jatkunut sota” -aineisto on kerätty juuri tätä kirjaa varten SKS KRA:n kanssa.
Lisäksi kirjan tekijät keräsivät 43 uutta haastattelua. Helvi Kuulan ja Pekka Kuulan haastattelut kuuluvat tähän joukkoon.
Sodanjälkeisinä vuosina Suomessa oli noin miljoona alle 15-vuotiasta eli neljäsosa koko väestöstä.
Suomi oli vielä maatalousyhteiskunta, vuonna 1950 maa- ja metsätaloudesta sai toimeentulonsa 46 % ammatissa toimivasta väestöstä. Tiloilla asuvien lasten lukumäärä oli yli puoli miljoonaa.
Suuriin ikäluokkiin (1945–1950 syntyneet) kuuluneista lapsista kolme neljästä syntyi maaseudulle.
Lähde: Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus 2017)
