Loppu hyvin, kaikki hyvin. Niin voi sanoa käyneen Baltiassa, jossa Viro, Latvia ja Liettua onnistuivat vuonna 1991 saamaan takaisin itsenäisyytensä. Jännitys neuvostojoukkojen ja itsenäisyyden puolustajien välillä kävi väliin korkealla. Laukauksiakin ammuttiin Vilnassa, mutta mitään suurta räjähdystä ei lopulta onneksi tapahtunut.
Suomen epävirallisen ja virallisen ulkopolitiikan välille repesi tuossa vaiheessa syvä kuilu. Siinä vaiheessa kun kansalaiset alkoivat kaikin keinoin tukea etenkin veljeskansaksi koetun Viron pyrkimyksiä historiallisessa tilanteessa, maan valtiojohto esiintyi hyvin varovaisesti ja jopa kylmäkiskoisesti. Presidentti Mauno Koiviston ja ulkoministeri Paavo Väyrysen lähtökohta näytti olevan, että ensin kuunnellaan, mitä Moskova sanoo.
Yya-aikakauden ajattelu oli syvällä selkäytimessä, vaikka koko aikakausi oli samoilla hetkillä loppumassa. Samaan aikaan kun muista Pohjolan pääkaupungeista tuli itsenäisyyteen kannustavia viestejä balteille, virallinen Suomi oli hiljaa.
Viron entinen pääministeri Edgar Savisaar on nyt nostanut noiden aikojen tapahtumat tapetille tuoreissa muistelmissaan. Savisaaren viesti on selvä: Suomi oli yhä suomettunut ja noudatti Moskovan ohjeita, ja presidentti Koivisto ajoi jälkijunassa.
TosiasiassaSuomen politiikassa oli tuohon aikaan kaksi tasoa. Epävirallisesti Viro sai paljon tukea ja kannustusta. Mutta virallisen Suomen tuon ajan toimien ruotiminen on yhä paikallaan.
Kuten Savisaarkin myöntää, Suomen varovaisuus Neuvostoliiton naapurina oli tietyllä tavoin ymmärrettävää. Mutta poliitikoilta vaaditaan myös kykyä ymmärtää, milloin historiaa tehdään. Koivistolta, Väyryseltä ja pääministeri Harri Holkerilta näytti tämä kyky puuttuvan ainakin julkisesti, ja eniten pulma henkilöityy silloiseen presidenttiin, Koivistoon. Hän tulkitsi Suomen intressiksi sen, etteivät Baltian maat olisi kiirehtineet itsenäisyyttään.
Tuossa vaiheessa Berliinin muuri oli jo murtunut, ja Euroopan suuri murros oli vyörynyt silmien eteen kiihtyvällä vauhdilla. Monet kansalaiset ja tiedotusvälineet olivat ajan hermolla, mutta valtiollisessa norsunluutornissa elettiin omaa elämää.
Savisaar tekee palveluksen palauttaessaan noita Suomelle nyt noloja aikoja mieleen. Tämä ei nimittäin ollut viimeinen kerta, jolloin todellisuus muuttuu nopeammin ja toisin kuin valtiollinen johto toivoo. Joka tilanne on erilainen, mutta historiasta voi oppia jotain. Päättäjien on kyettävä aistimaan se, milloin tilanteet oikeasti muuttuvat.
paakirjoitus@kaleva.fi