Ohjaaja Vilppu Kiljusen näkemys, jonka mukaan kone on saanut ihmisestä oivan alaisen (niin kuin saatanallisesti käänteinen asioiden järjestys vaatii), sai turhankin voimakkaan alleviivauksen, kun tämä ensi-ilta myöhästyi puolella tunnilla tietokoneohjatun samettiverhon jäätyä jumiin.
Kaiketi on niin, että paitsi suihkukoneissa, myös teatterissa vanhojen konstien pitäisi olla nopeasti elvytettävissä, kun uudet pettävät. Ikävä näköala tuo, että kun tietokoneverkko romahtaa, koko maailma romahtaa.
Ohjaaja ja näköjään rajattoman mielikuvituksen omaava visualisoija Kimmo Viskari olivat siis siirtäneet Patarouvan tapahtumat 1700-luvun lopulta nykyajan Venäjälle, jossa on tapahtunut uusjako ja ihmiset kilpailevat kultaista vasikkaa palvoen paikasta auringossa.
Idea vaikuttaa etukäteen hyvältä. Hermanin pakkomielteinen pelihimo nähdään siis heijastuksena ympäristön vastaavasta sairaasti rajatusta halusta tulkita talous ja koneet elämän ainoaksi sisällöksi. Venäläisen nuken sisästä vedetään aivan samanlainen venäläinen nukke - tai todetaan Lassi Nummen tapaan, että maisema sisällä ja ulkona on sama.
Premiäärin nähtyään voi vain päätellä, että ilmeisesti ei ollut lainkaan tarkoitus ratkaista ristiriitoja ohjaajan näkemyksen ja musiikin hengen välillä. Tämähän sopii kyllä, mikäs sen hauskempaa kuin kipinöivä taistelu sovittamattomien näkökantojen välillä.
Mutta kun se suurimmaksi osaksi ei ollenkaan mennyt niin. Romanttinen musiikki soi yhtäällä, modernit mielikuvat syntyivät toisaalla, mutta nämä eri suunnat toimivat toistensa ohi, kumpikin tavallaan kaikessa rauhassa omassa sfäärissään - ja välissä hämmentynyt katsoja kääntyili milloin tuonne, milloin tänne yrittäen luoda yhteyksiä.
Ehkä hänen ei olisi pitänyt yrittää. Mutta hänet on vissiin rakennettu niin, että hän aina yrittää. Ja kun hän yrittää turhaan, häntä ei pidä syyttää, jos hän tuntee itsensä vähintäänkin hyväksikäytetyksi.
Tässä näkemysten skitsofreniassa roolihenkilötkin olivat ikään kuin pikkuisen eksyksissä, mutta sehän voidaan aina ystävällisesti tulkita epätasaiseksi kamppailuksi kohtalon kanssa.
Johdonmukaisin ja vaikuttavin heistä oli Viktor Lutsiuk Hermanina. Hän otti tehtävänsä äärimmäisen vakavasti; välillä tuntui siltä, että hän tenoriäänellään Atlaksen tavoin kannatteli taivaankantta. Vähemmälläkin olisi selvinnyt; joka tapauksessa hänellä oli jotakin aitoa annettavaa kuulijalle.
Anna Shafajinskaja loi Lisasta jotenkin yleishysteerisen tyypin. Äänen vuolas virta oli tärkeämpää kuin intervallinen osumistarkkuus. Tällaista Lisaa ei voi odottaa muu kuin kova kohtalo.
Vanhan kreivittären uupunut hyräily on oopperan nerokkaimpia oivalluksia ja Livia Budai tarjosi täyttä herkkua. Juha Kotilaisen Tomski oli hienon ammattimaista työtä, jos kohta yllättävän arpistakin ääntä tarjottiin.
Riikka Rantanen lauloi Polina-romanssinsa varmasti, mutta musiikki ei oikein noussut siivilleen. Sauli Tiilikainen vetosi rakastuneena Jeletskinä, mutta laulu olisi voinut olla vivahteikkaampaa. Lassi Virtanen ja Jaakko Hietikko loivat kivaa kiusaajakaraktääriä.
Kapellimestari Muhai Tang ei muotoillut lujin käsin musiikkia, vaan antoi sen enimmältään soljua omassa rauhassaan; ratkaisu on tälle maestrolle luonteenomainen. Eric-Olof Söderströmin valmentama mieskuoro häikäisi suorituksellaan viimeisessä näytöksessä.