Filosofityöryhmä kirjoitti 1990-luvun alun lama-Suomessa Ilkka Niiniluodon johdolla raportin, jossa maan todettiin kärsivän arvokonsensuksen ja yhteisten tavoitteiden puutteesta, mikä voimisti kokemusta hajaannuksesta ja ristiriidoista.
Nykyinen keskustelukulttuuri, jossa olet joko puolellamme tai meitä vastaan, muistuttaa filosofien 30 vuotta sitten havainnoimaa ajankuvaa. Samassa ajassa elävät ihmiset kokevat todellisuuden eri tavoin, sillä se näyttäytyy heille erilaisena.
Myyttistä yksimielisyyttä haikailtaessa vastakkain asettuvat menneisyyden kuviteltu yhtenäisyys ja nykypäivän koettu hajaannus. Se, mikä edustaa toiselle loistavaa tulevaisuuta tai edes hyväksyttyä asiantilaa, on toiselle uhkakuva ja huolen aihe.
Moni kokeekin, että yhteiskunnasta puuttuu jaettu yhteisymmärrys nykyhetken keskeisimmistä ongelmista. Tätä tukee myös vastajulkaistu eliitin näkemyksiä käsittelevä Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirja, jossa haastatellut näkevät politiikan perusongelmaksi erimielisyyden. Poliittiset kamppailut turhauttavat, koska ne edustavat aikaa vievää tehottomuutta.
Järkeen perustuva yksimielisyys tai päätösten hyväksyntä on tavoitetila, johon poliittisen keskustelun monimutkaisuus ja moniäänisyys ei taivu – eikä tulekaan taipua. Ihmiset tekevät poliittisia valintoja pitkälti myös tunteella ja haluavat tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja jakavansa tämän yhteisön kanssa samat arvot.
Petämme itseämme, jos uskottelemme tekevämme valintoja pelkästään faktojen pohjalta. Me tarvitsemme uskomuksia ja aatteita, yhteisöjä ja malleja järjestääksemme todellisuutta, ymmärtääksemme ilmiöiden välisiä suhteita ja luodaksemme tulevaisuuden odotuksia. Löytääksemme reitin oletettuun määränpäähän.
Uskomukset yhdistävät usein järjen ja tunteen ja ovat keskeiseltä olemukseltaan poliittisia ja siten ristiriidassa toisten ihmisten uskomusten kanssa.
Ilmasto, maahanmuutto, sosiaalipolitiikka tai talous – viitekehys, johon palautamme todellisuuden olemuksen, ilmentää sitä, mikä meille on maailmassa keskeisintä.
Globalisaatio, talouden rakennemuutos ja digitalisaatio ovat muuttaneet käsitystämme todellisuudesta ja odotuksiamme tulevaisuudesta. Samoissa olosuhteissa elävät ihmiset ajattelevat näistä asioista eri tavoin. Ristiriitojen kannalta olennaista ei siis olekaan se, millaisessa tilanteessa olemme vaan se, millaisessa tilanteessa katsomme olevamme.
Käsitykset todellisuudesta saattavat kuitenkin muuttua radikaalimmin kuin todellisuus itse. Suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumisesta käyty keskustelu on hyvä esimerkki tästä. Tilastot eivät tue käsitystä esimerkiksi tuloerojen kasvusta, mutta koettu todellisuus puhuu eriarvoistumiskokemusten lisääntymisen puolesta.
Ylittääkseen koetun ja todellisen välisen rajan ja rakentaakseen dialogia on pyrittävä ymmärtämään toisen koettua todellisuutta. Hedelmällisen ja rakentavan yhteiskunnallisen keskustelun on pohjauduttava ymmärrykseen toisen osapuolen huolista ja peloista.
Mutta on myös muistettava, että ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä on ero.
Se, että tunnustat ymmärtäväsi toisen näkökulman, ei tarkoita, että hyväksyt sen. Tämä pätee myös toisin päin: jos joku sanoo ymmärtävänsä sinun käsityksesi todellisuudesta, ei tarkoita, että hän automaattisesti hyväksyy sen.
Uskomukset, otaksumat ja ennakkoluulot ohjaavat sitä, mihin kiinnitämme huomiota ja mitä faktoja valitsemme lukemattomien faktojen joukosta.
Poliittisessa elämässä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa onkin käytössä pelkistyksiä, jotka helpottavat todellisuuden monimutkaisuuden hallintaa ja tekevät maailmassa toimimisen helpommaksi. Samalla nämä pelkistykset kuitenkin tekevät yksilöiden välisen kanssakäymisen vaikeammaksi.
Pelkistäminen tekee asian helpommaksi vastaanottaa, mutta lisää myös ristiriitojen ja väärinymmärrysten määrää.
Saksan maailmansotien välisestä historiasta kirjoittanut Benjamin Carter Hett kuvaa demokratian kuoleman olleen mahdollinen, koska irrationaaliset väitteet purivat ihmisiin, jotka olivat arkielämänsä kurimuksessa kyllästyneet järkeen, ajatteluun ja pohdintaan. Jopa epätosiin tarinoihin uskotaan, jos se on emotionaalisesti välttämätöntä ja jos ne vahvistavat omaa koettua todellisuutta.
On vaarallista uskotella itselleen, että voisimme paeta ajassa taaksepäin, johonkin myyttiseen yksimielisyyteen, joka ratkaisisi edessämme olevat ongelmat. Historia osoittaa, miten vaarallista on, jos menetämme kyvyn ymmärtää toisen koettua todellisuutta ja kuvittelemme, että vain ajan kuluminen on tehnyt meistä kykenemättömiä toistamaan menneisyyden epäinhimillisyydet.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.