Kaleva julkaisee ohessa lyhennetyn otteen keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen kirjasta Sillanrakentaja, joka julkistetaan ensi torstaina. Otsikointi toimituksen.
Olin helpottunut Esko Ahon paluusta. Kesällä yritin rentoutua, olin kaksi viikkoa kielikurssilla Lontoossa ja syyskuussa viikon Euroopan neuvoston kokouksessa Strasbourgissa ennen kotimaan koitoksia.
Loppusyksystä kohistiin yhä enemmän tulevasta puoluekokouksesta. Esko Aho päätti pyrkiä Suomen Pankin johtokuntaan, kun Mauri Pekkarinen ei aikonut hakea paikkaa. Ahon nimitystä pidettiin niin varmana, että hänen seuraajansa valintaspekulaatiot vilkastuivat nopeasti.
Minulle Esko Aho ei aikeistaan etukäteen puhunut. Sain kyllä joitakin vihjeitä. Mauri Pekkarinen kertoi lokakuun loppupuolella, että joudumme tekemään tulevaisuudessa tiivistä yhteistyötä. Samoihin aikoihin pyysin Ahoa kahville ja juttelimme niitä näitä, mutta Suomen Pankista hän ei puhunut.
Ahon pääministeriaikainen avustaja Timo Laaninen puolestaan sanoi minulle 25. lokakuuta, että "ei kannata tehdä mitään suuria päätöksiä tällä viikolla". Kun kysyin Timolta, mitä hän tarkoitti, hän vastasi, että "ei ole tietoa, mutta on vain sellainen hytinä".
Seuraavana päivänä Mauri Pekkarinen jysäytti ilmoille uutisen, ettei hän hae Suomen Pankkiin, vaan hänen ehdokkaansa on Esko Aho. Mauri puhui Eskon ympärille rakennetusta kivimuurista, mutta Esko ei puhunut mitään. Vaikutelmaksi jäi, että miehet ovat sopineet keskenään valinnan, mutta kuten myöhemmin selvisi, TarjaHalosen tasavallassa ei Suomen Pankkiin valita johtajia tällä tavalla.
Eräät ryhtyivät jo puuhaamaan ylimääräistä puoluekokousta, jos Aho valitaan pankkiin. Yritin jarrutella puheita enkä ottanut minkäänlaisia kantoja puheenjohtaja-asiaan. Muistutin, että lopullinen ratkaisuvalta Suomen Pankin nimityksissä on tasavallan presidentillä.
Perjantaina 30. marraskuuta Halonen nimitti Suomen Pankin johtajaksi Pentti Hakkaraisen. Pettymys oli suuri, kun keskustan työvaliokunnassa arvioitiin tilannetta itsenäisyyspäivän aattona.
Kun presidentti Halonen ei nimittänytkään Ahoa Suomen Pankkiin alkoi näyttää selvältä, ettei hän voi jatkaa puheenjohtajanakaan. Niin selvästi hän oli ilmoittanut väsymyksensä puolueen johtamiseen. Ja kaikki kyllä näkivät, ettei hänellä ollut enää suurta intoa johtaa keskustaa.
Eskon oli määrä ilmoittaa kantansa puheenjohtaja-asiaan 10. tammikuuta 2002 puoluehallituksen kokouksessa. Edellisenä päivänä tapasin hänet sattumalta eduskunnan lehtisalissa ja kysyin, mitä hän aikoo seuraavana päivänä sanoa. Hän sanoi kertovansa asian kaikille yhtaikaa.
Puoluehallitusta edeltävänä iltana tapasin ravintola Elitessä Ilkan päätoimittajan Kari Hokkasen, joka halusi esitellä lehtensä uuden politiikan toimittajan Virpi Niemistön. Paikalla oli myös avustajani Antti Kaikkonen. Ruokailun lomassa mietimme myös, milloin ja miten minun tulisi ilmoittautua puheenjohtajaehdokkaaksi. Syksyn mittaan oli kypsynyt päätös ehdokkuudesta.
Ei ole olemassa mitään tarkkaa päivämäärää, jolloin olisin tehnyt päätöksen, että lähden tavoittelemaan puolueen puheenjohtajuutta. En tehnyt työtä ehdokkuuden puolesta. Tilanne vain ajautui sellaiseksi, että minua kohdeltiin julkisuudessa ikään kuin varmana ehdokkaana.Innokkaimmat kannattajanikaan eivät suostuneet kuuntelemaan, kun epäröin lähteä ehdokkaaksi.
Ehkä ratkaiseva palaveri pidettiin kotonani Lapualla illalla 30. lokakuuta. Paikalla olivat Lapuan keskustan nokkamiehistä ja -naisista Pekka Hella, Aarno Juuti, Jorma Kallio, Kirsti Kallio, Maiju Lemettinen ja JaakkoRintala. Seinäjoelta oli tullut kuuntelemaan lapualaisten mietteitä päätoimittaja Kari Hokkanen. Epäilevänä tuomaana ja ehdokkuuden jarrumiehenä toimi puolisoni Jorma M.
Emme me Lapualla mitään juhlallisia päätöksiä tehneet, mutta koska en myöskään ryhtynyt aktiivisesti vastustamaan hanketta, juna jyskytti eteenpäin kohti ehdokkuutta. Kyse oli enää siitä, milloin ilmoittaisin asian julkisesti ja milloin oma paikallisosastoni asettaisi minut virallisesti ehdolle.
Osa oli jo lokakuun lopussa nopean ilmoittautumisen kannalla, mutta itse jarruttelin. Aikaa oli vielä paljon Hämeenlinnan kokoukseen. Loppusyksyn Suomen Pankki -kuvioiden jälkeen tilanne oli hämmentävä. Kaikki odottivat, mitä Esko Aho lopulta tekee.
Elitessä 9. tammikuuta tulimme siihen tulokseen, että aika ei ollut vielä kypsä ilmoittautumiseen. Taisimme lähteä siitä, että Esko kertoo puoluehallituksessa, ettei ole enää käytettävissä. Pohdiskelimme, että aikaisintaan helmikuussa minun olisi viisasta ilmoittautua.
Illalla kotona päätin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjoittaa tekstin siltä varalta, että jostain syystä joudun ilmoittautumaan ehdolle. Esko kertoi puoluehallituksen jäsenten pettymykseksi vain, että jatkaa kesän puoluekokoukseen saakka. Halustaan jatkaa sen jälkeen Esko aikoi kertoa "henkilökohtaisista syistä" vasta parin päivän kuluttua. Kuten myöhemmin paljastui, areena olisi Hannu Lehtilän isännöimä Yleisradion Lauantaiseura -ohjelma.
Kokousväen pettymys oli käsin kosketeltava. Ihmiset olivat tulleet varta vasten koolle kuulemaan Ahon päätöksen, ja nyt he saivat vain nahkapäätöksen. Sain usealta puoluehallituksen jäseneltä kehotuksia ja tekstiviestejä, että nyt pitäisi minun ilmoittautua ehdolle.Eräs kokenut puoluehallituksen jäsen lähetti paperilapun, jossa luki, että nyt olisi oikea aika vilkuttaa vihreätä valoa, jotta minun päätöstäni ei kytketä Ahon ratkaisuihin.
Olin itsekin jo tullut samaan johtopäätökseen. Soitin Jormalle ja kerroin, mitä aioin tehdä, pyysin sitten puheenvuoron ja annoin edellisiltana kirjoittamani tekstin puolueen kansainvälisten asiain sihteerille SatuMäelle, jotta puhe voitaisiin jakaa kaikille.
Puheeni sai hyvän vastaanoton. Joku sanoi, että pelastin hänen päivänsä. Moni halasi ja onnitteli ikään kuin minut olisi jo valittu puheenjohtajaksi. Itse olin aluksi jännittynyt, mutta lopulta helpottunut. Enää ei tarvinnut kierrellä ja kaarrella, kun asiasta kysyttiin.