Syksyn puheenaihe on ollut uussuomettuneisuus. Tällä viikolla aiheen ottivat esille kirjailija Sofi Oksanen Frankfurtin kirjamessuilla ja Britannian pääministeri David Cameron Lontoossa. Ympäristöministerin paikalta eronnut vihreiden Ville Niinistö paiskasi sanan hallituksen kasvoille kuukausi sitten.
Suomettuminen on tuttu sana menneiltä vuosikymmeniltä, mutta harva muistaa, mitä se tosiasiallisesti tarkoittaa. Siitä on tullut historiaton politiikan tekoväline.
Sana on väännelty tarkoittamaan melkeinpä mitä tahansa naapurivaltion kanssa tehtävää yhteistyötä, joka jonkun näkemyksen mukaan on väärin.
Siitähän ei ole kyse. Suomettuminen on Suomen historian tähän mennessä kavalin ajanjakso.
Suomettumisesta seurasi vakava vamma. Päättäjät olivat sisä- ja ulkopolitiikassa riippuvaisia Neuvostoliiton mielialoista.
Heidän lisäkseen talousvaikuttajat, suuri osa tiedotusvälineistä ja kulttuuriväki rupesivat sensuroimaan itseään. He halusivat noudattaa venäläisten kuviteltuja toiveita.
Koulujen maantiedonopetuksessa kartoista oli poistettu Viro, Latvia ja Liettua.
Yhtenä iltana viranomaiset sammuttivat Ahvenanmaan linkkiaseman, kun Ruotsin televisio alkoi esittää neuvostoliittolaisille ilmeisen epämukavaa ohjelmaa. Sen ei haluttu näkyvän Suomessa.
Vähäinenkin venäläinen politrukki näytti jäätelötuutilta, jota meikäläinen riensi oitis nuolemaan.
Alun perin Itävallassa 1950-luvulla kehitelty suomettuminen, finlandisierung, tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa pienen naapurimaan asioihin.
Suuri sanelee, miten pienen pitää käyttäytyä ollakseen miellyttävä, ja ennen kaikkea, miten täytyy ajatella.
Suomettuminen on sisäinen ohjaaja. Pienen maan ihminen oppii osoittamaan tarvittavaa nöyryyttä ilman eri käskyä. Me opimme kuin priimukset.
Omatoiminen nöyryys ilmenee itsesensuurina, suuren mahdin mielenliikkeiden jatkuvana ennakointina ja oman maan kansalaisten jakamisena oikein ja väärin toimiviin.
Sellainen on mahtavaa voimavarojen tuhlausta pienessä maassa.
Jos suomettumiselle etsii samaa tarkoittavaa määritelmää, niin vapaudettomuus osuu lähelle.
Kekkosen aikaan 1970-luvulla suomettuneisuudella oli kirosanaa vastaava kaiku länsimaissa. Ulkomaille Suomi näytti elävän ilman todellista vapautta.
Siksi viime aikoina onkin ollut hämmentävää, kun muutamat kansainvälisen politiikan tuntijat ovat vaihtaneet äänensävyä.
Puntaroitsijat eivät pidä suomettuneisuutta yksinomaan pahana, vaan näkevät sen järkevänä politiikkana, jonka avulla alakynnessä oleva valtio voi selvitä isomman puristuksessa.
Raakaa ihmisten itsemääräämisoikeutta väheksyvää puhetta.
Yhdysvaltain entinen ulkoministeri, Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1973 saanut Henry Kissinger esitti maaliskuussa, että harkittu suomettuminen voisi pelastaa isovenäläiseen nyrkkipyykkäykseen joutuneen Ukrainan.
Itsenäisen Ukrainan tulisi sopeutua naapurin uhkavaatimuksiin ja etsiä liikkumavaraa Venäjän sallimissa puitteissa.
Kissinger on vanha ja pöljä. Hän ei ymmärrä, että Suomi selvisi EU:n jäseneksi rähmälläänolosta huolimatta. Ei sen ansiosta.
Sofi Oksanen oli Frankfurtissa oikeassa: suomettuneisuus oli pelkästään vahingollista. Suomi suostui vapaaehtoisesti itsesensuuriin, nöyristelyyn ja oman totuuden polkemiseen haaliessaan joitakin poliittisia ja taloudellisia etuja.
Suomettuminen pitää muistaa täsmällisesti sellaisena kuin se oli.
Silloin se ei toistu.
Kolumni