Maija Oravamäki ei ole ensimmäistä kertaa katsomassa amerikkalaista jalkapalloa. Vuonna 1993 Bendissä, Oregonissa tulevan maratoonarin kaveri houkutteli suomitytön katsomoon. Yhtymäkohdat Pateniemen tekonurmella lauantai-iltapäivänä vellovaan salamasotaan ovat selvät.
"Silloinkin oli pirun kylmä", Oravamäki nauraa ja sanoo muistavansa muutaman termin, kuten touchdownin. Niiden tarkoitus tosin ei ole aivan päivänselvä.
Urheilustipendillä liikunta-alan opintoja Bendissä suorittaneen Oravamäen collegessa ei ollut omaa joukkuetta, joten lajin ympärille kasvanut kulttuuri ei tullut tutuksi. Super Bowl jäi kuitenkin mieleen.
Northern Lights ja Steelers myllertävät kentällä ja iskevät kypäränsä yhteen aloituksessa. "Kops kops", matkii maratoonari.
Maratoonarin mielessä amerikkalaisen jalkapallon pelaajan stereotyyppi on iso muskelimies. Pitää olla massaa jyrätä.
"Mutta ketterä pitää olla. Nuo pallonkuljettajat voivat olla pieniäkin, mutta niiden täytyy kyllä olla vikkeliä, etteivät jää alle", Oravamäki tuumii.
Entä sitten maratoonarin stereotyyppi?
"Kuiva ja pikkuinen, sitkeä käppänä", Oravamäki hohottaa.
"Maratoonarin on oltava pitkäjänteinen. Tässä taas täytyy olla rämäpää, joka tykkää ottaa iskuja vastaan."
Amerikkalaisen jalkapalloilijan onnistumista mitataan jaardeissa, 0,91 metrin pätkissä, maratoonari sitkii 42 195 metriä kerrallaan. Mutta ei kahta niin erilaista lajia, etteikö urheilija löytäisi niistä yhteisiäkin piirteitä.
"Vaikka amerikkalainen jalkapallo on joukkuelaji, siinä korostuvat yksilösuoritukset. Tämä vaatii taktista silmää siinä missä maratonkin. On osattava käyttää päätään ", Oravamäki vertaa.
"Harjoittelussa on kyllä varmasti eroja. Nämä pelaajat tarvitsevat voimaa ja räjähtävyyttä, maratoonarit kestävyyttä."
Mutta jos Maija Oravamäki pistettäisiin oranssisten revontulten ja punapaitaisten Varkauden poikien sekaan kentälle, järkäleet kokisivat kummia. Pieni maratoonari pitäisi pallosta kiinni kynsin ja hampain viedäkseen sen itse maaliin, eikä varmasti syöttäisi kenellekään.
Se on joukkueurheilijan ja yksilöurheilijan ero.
Oravamäki keksii toisenkin syyn, miksi kuuluu mieluummin yksin urheilevien ihmisten ryhmään.
"Yksilöurheilijan ei tarvitse sopeutua ryhmäkuriin ja sitoutua yhteisiin aikatauluihin, vaan esimerkiksi harjoitusajat saa säätää itselleen sopiviksi."
Penkkiurheilijan paratiisi on oma sohva, Oravamäki sanoo. Aina vain paranee, jos tarjolla on jotain syötävää ja saunaolut. Maratoonari seuraa melkeinpä mitä vain urheilua, jos mukana on suomalaisia.
"Yleisurheilua tietysti, hiihtoa, uintia, jääkiekkoa jos leijonat pelaavat, kansainvälistä jalkapalloa", hän luettelee.
"Curlingia olen seurannut arvokisojen aikaan ennenkin, mutta varsinkin viime talvena Torinosta."
Maratoonarin mies urheilee monipuolisesti, joten vaimo seuraa paikan päällä monenlaisia lajeja, muun muassa soutua ja pyöräilyä. Joskus on käyty yhdessä katsomassa pesäpallo-ottelua ja kerran Kärppiä.
"Televisiosta urheilun saa valmiiksi pureskeltuna kuvakulmineen, hidastuksineen ja väliaikoineen."
Kokeilumielessä maratoonaria kiehtovat maastopyöräily, triathlon ja seikkailu-urheilu.
"Niitä haluan kokeilla sitten, kun jään eläkkeelle", hän virnistää.
Hanna Kuusiluoto